21.12.21

51 / 355 ( 9.25 - 15.11 )

Kuten muuttolinnut, minäkin suuntaan talven pimeimmiksi päiviksi etelään. Auringonvalon aika ei tosin lisäänny tässä tapauksessa kuin muutamalla tunnilla. Onneksi päivä huomenna pitenee jo pohjoisessakin. 


Matkasin tällä kertaa itselleni poikkeuksellisesti metallilinnun siivillä. Finnair tarjosi kilpailukykyisimmän hinnan ja näinä aikoina tunnin lento tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta, kuin lähes kymmenen tuntia junassa tai kaksitoista bussissa. Olen pitänyt lentomatkustamisesta jo pienestä pitäen ja matkustanut lapsena yksinkin useita kertoja. Mieleenpainuvin on ollut varmaankin lento potkurikoneella melkoisessa talvimyrskyssä, kun lentoemot eivät meinanneet turbulenssin takia ehtiä edes tarjoilua hoitamaan ja laskeutumisvaiheessa kauhistuneita kiljahduksia kuului myös aikuisten matkustajien suusta. Minä nautin silloinkin kyydistä ikkunapaikallani siiven kohdalla, aivan kuten nytkin. Matka tosin sujui hyvinkin tasaisesti pienestä sivutuulen ravistelusta huolimatta, vaikka perämiehellä olikin selvästi kiire kotiin oletettavasti illan viimeiseltä lennolta, päätellen siitä millä vauhdilla lentoon lähdettiin ja maahan saavuttiin jarrut vinkuen. 

Auringonvalon lisäksi nautin täällä etelässä ollessa siitä, että majapaikka sijaitsee vain hieman sivussa EFHK:n 04/22-kiitoteiden nousu- ja laskureiteiltä, tosin sopivan kaukana melutasoon nähden. Mutta viime päivinä pohjoistuulen vallitessa on ollut mukava seurailla nousevia koneita ikkunasta ja bongailla niitä myös lenkkeillessä. Juoksuharrastukseni on ollut viime aikoina enemmän ja vähemmän tauolla johtuen ensin loukkaantumisista, sitten fyysisestä työstä ja viime aikoina useammista tanssitreeneistä viikossa, jotka tosin jäivät vuorostaan tauolle kiitos pandemian... On kuitenkin ollut mukava huomata että peruskunto on jopa entistä parempi ja täällä tasaisen maan alueella on ollut mukava juosta näin kylmiltäänkin. Ajattelin hyödyntää joulunpyhät lenkkeillen ja toivottavasti palata takaisin baletin pariin vuoden vaihteen jälkeen. 

Oikeastaan ajattelin alun perin kirjoittaa tänään onnellisuudesta. Niin pitkään kuin kykenen muistamaan, olen kokenut onnellisimmat hetket elämässäni istuessani jonkin liikkuvan kulkuvälineen kyydissä: on kyseessä ollut sitten hevonen, auto, juna tai lentokone. En osaa sanoittaa mistä tuo syvä onnellisuuden tunne oikein syntyy, mutta pahimpina ahdistuksen hetkinäkin olen nauttinut jopa kaupunkiliikenteen bussissa istumisesta. Hassua että kymmenen vuoden jälkeenkin muistan, miten koin lähes pakahduttavan onnellisuuden huipun bussissa Paciuksenkadun ja Tukholmankadun risteyksessä. Helsingissä asumisen hyvä puoli olikin se, että päivittäin sai matkustaa julkisissa kulkuvälineissä. Outoa, tiedän. 

Olenkin tässä yhdenlaista ikäkausikriisiä läpikäydessäni miettinyt, miksen ole hankkiutunut ammattiin, jossa saisi matkustaa mahdollisimman paljon. Nykyisistä opinnoistakin kun valmistutaan hyvinkin maahansidottuihin ammatteihin. Tosin bongasin erään kerran, että maatalouspuolellakin on hieman vastaava järjestö kuin lääkärit ilman rajoja...

Tämän postauksen kuva on otettu tekniikan museosta Helsingistä. Ei mitään havaintoa, mikä laite on kyseessä mutta muotokielessä oli jotain silmää miellyttävää. Kävin kyseisessä museossa viime viikolla ensimmäistä kertaa ja visiittiä saattoi kutsua miellyttäväksi ainakin kävijämäärän osalta nykyisessä tilanteessa. Paikalla oli nimittäin ainoastaan kaksi muuta kävijää, joista toinen oli taapero. Ehkä museo onkin suunnattu eniten lapsille ja nuorille, aikuisena olisi kaivannut enemmän selittäviä ja taustoittavia tekstejä esillä olleiden eri laitteiden yhteyteen. Museota kierrellessä huomasi kyllä, miten vähän sitä loppujen lopuksi ymmärtääkään sähköstä ja sähköteknisistä sovelluksista, vaikka ne ovatkin niin äärettömän oleellinen osa nykyistä jokapäiväistä elämää. Paha mieli reilusta tunnin vierailusta ei kuitenkaan jäänyt, koska oli torstai ja museon sisäänpääsyn hintana "maksa mitä haluat". 

3.12.21

48 / 337 ( 10.21 - 13.51 )

Synkkää, kovin synkkää. Muutenkin kuin auringonvalon puolesta, jota riittää häthätää kolmeksi tunniksi. Ylihuomiseksi on luvattu kolmekymmentä astetta pakkasta. 

Missä menee raja katu- ja kotikoiran välillä?

Nojatuolimatkan vähän lämpimämpiin maisemiin tarjosi tälläkin kertaa Yle Areena, josta vielä hyvän tovin on katsottavissa dokumenttielokuva Stray, suomennettuna Istanbulin koirat. Onkohan suomentaja miettinyt, minkälaisia mielleyhtymiä katsojille tulee, kun Syyriasta kotoisin olevia ja kadulla majailevia poikia kutsutaan periaatteessa koiriksi? Sillä yhtä paljon kuin koiria, dokumentti seuraa myös kadulla eläviä ihmisiä, joista toisia siedetään paremmin, toisia huonommin. 

Mielenkiintoista seurattavaa on sekä ihmisten suhtautuminen katukoiriin, että koirien suhtautuminen ihmisiin. Olen itse aikaisemmin suhtautunut kulkukoiriin suhteellisen neutraalisti, ystävällisille koirille olen ollut itsekin ystävällinen. Tietynlainen epävarmuus on kuitenkin astunut mukaan elämään, sen jälkeen kun egyptiläinen katunarttu upotti hampaansa kyselemättä kankkuuni, onneksi tosin ilman suurempia vammoja. Yllätyin tästä itsekin, koska useimmiten olen tullut kaikkien koirien kanssa toimeen ja nekin koirat, jotka eivät tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen, ovat omistajiensa hämmästykseksi tai kauhuksi olleet oikein ystävällisiä. Kauhistunut omistaja seurasi vierestä kun hänen metsästys/vetokoira/alkukantarotusekoituksensa hetken tutustumisen jälkeen oli haltioissaan puremassa minua leuasta ja nuolemassa kaulasta. Ei se kuulemma ikinä ollut kenellekään tehnyt niin. 

28.11.21

47 / 332 ( 10.02 - 14.07 )

 Saako näistä asioista puhua? Saako edes kirjoittaa? Siirrän vastuun lukijalle. 

Bongasin kyseisen kirjan tovi sitten suomalaisen kirjakaupan poistohyllystä, enkä voinut vastustaa kiusausta. En ole vielä lukenut sitä ja oikeastaan olin jo kokonaan unohtanutkin sen olemassaolon. Alan olla entistä vahvemmin uskossa, että kohtalolla tai millä lieneekään, on kohdallani äärimmäisen kiero huumorintaju. 

Jo edellisessä kirjoituksessa mainiten, törmäsin viime viikon lopulla Internetin ihmemaassa ihmiskohtaloon, joka jäi mieleen pyörimään. Ensimmäiseksi mieleen toki tuli, ettei kyseessä voi olla todellinen tapaus, mutta hetken tutkiskelun jälkeen oli pakko uskoa, että ainakin tarinan alku ja loppu ovat totta. Mutta saako tällaisia tarinoita kertoa?

Ymmärtääkseni suomalaisessa mediassa on tehty sanaton periaatepäätös rajoittaa uutisointia itsemurhista, perusteltuna sillä että tarkat kuvaukset tapahtumista voisivat esimerkillään aiheuttaa vastaavien tekojen lisääntymistä. Uskoisin että tällä halutaan myös helpottaa kuolleen omaisten ja läheisten tilannetta asian käsittelyn suhteen. Intiassa paikallisessa sanomalehdessä vastaan tuli vastaan uutinen, jossa koko nimellä, kasvoilla ja melko yksityiskohtaisella kuvauksella kerrottiin sikäläisen opettajan tappaneen itsensä. Onko eettisesti oikein, että tällaisten tapausten tarinat jäävät etenkin nykyaikana kiertämään laajempaankin yhteisöön? Onko kyseessä sosiaaliporno, keino käsitellä omaa surua kollektiivisesti, vai peräti makaaberi viihde? 

Ehkä en edes aloita, mitä mieltä olen itsemurhasta suomenkielisenä terminä. Onko tekijä rikosoikeudellisessa vastuussa? Onko hän itse itsensä uhri? 

Tarina alkaa, kun henkilö ilman virallista kokemusta lentämisestä ottaa luvatta käyttöön matkustajakoneen kansainväliseltä lentoasemalta, onnistuu kenenkään huomaamatta rullaamaan kiitoradalle, lähtemään lentoon, lentämään yli tunnin ajan ja suorittamaan vertikaalisen ympäripyörähdyksen (nopealla haulla en löytänyt mitään järkevää suomenkielistä vastaavuutta), jota ei varmaankaan kyseisellä koneella ole ikinä oikeassa todellisuudessa tehty ja uskoakseni todentuntuisessa simulaatiossakin se vaatii taitoa. Tarina päättyy sirpaleiksi yksinäisen saaren rantaan. 

Uskomattomuudessaan tarina tarjoaa mielestäni tarttumapintaa monenlaisille lähestymiskulmille ja tulkinnoille. Joku voi ottaa sen minimipalkkaisen työläisen kannanottona. Toinen pääsee kauhistelemaan turvallisuusuhkia. Kolmas löytää syy-yhteyksiä nyky-yhteiskunnan pahoinvointiin. Neljäs heijastelee omia itsetuhoisia ajatuksiaan. Viidennen mielestä tapaus on vaan todella cool. Itselleni mielenkiintoisinta on ollut pohtia psykologisia kokemuksia tekijän ja hänen kanssaan kommunikoineiden henkilöiden kautta, vaikka olenkin vain huono keittiöpsykologi.

Millainen on se psyykkinen kuormitus, joka aiheutuu, kun tekee jotain itselleen todellisuudessa täysin vierasta, tilanteessa, jota ei ole aiemmin ikinä kokenut ja käy tätä stressiä läpi yli tunnin ajan? Mitä tapahtuu mielessä, jos ymmärtääkin yllättäen, että saattaa aiheuttaa osin tahtomattaan useiden sivullisten ihmisten kuoleman? Miltä tuntuu onnistua mahdottomassa, kun tiedostaa sen jälkeen kuolevansa? Mitä tapahtuu kun hallittuun prosessiin lisätään lähes täysin hallitsematon ja ennalta-arvaamaton tekijä, etenkin kun se mahdollisesti muodostaa uhan suurelle joukolle ihmishenkiä? Mitä tällainen muuttuja tekee kokonaisuudelle, joka perustuu lähes äärimmäiseen säännönmukaisuuteen ja sen luomaan turvallisuuteen?  

Näihin kysymyksiin tuskin koskaan löydän vastauksia tämän tapauksen kohdalla. Voin myöntää että olisi mahtavaa päästä tutustumaan tapauksen tutkinta-aineistoon lentokoneen ohjaamon äänitallentimen ja täydellisten radiokeskusteluiden kautta, mutta tiedostan hyvin ettei minulla ole sellaiseen mitään syytä tai suurempaa tarkoitusta. Halusin kuitenkin syventyä asiaan sen verran, että kuuntelin Internetissä vapaasti saatavilla olevan materiaalin keskustelusta lentokoneen ja lennonjohdon väliltä ja kirjoitin sen puhtaaksi. Jossain määrin jopa nautin siitä, pääsinhän yhdistämään kahta lähes turhaan opettelemaani taitoa, lentoliikenteen kommunikoinnin ymmärtämistä ja litterointia. Jälkimmäinen toki voisi jossain toisessa elämässä toki hyödyllinenkin taito.

Uskoakseni kuunneltavissa oleva materiaali ei ole välttämättä kovinkaan lähellä alkuperäistä, paljon on jäänyt tai jätetty pois. Epäilen että jossain määrin keskustelun kappaleet ovat vaihtaneet paikkoja ja osa saattaa olla myös tapaukseen liittymätöntä materiaalia, etenkin muuta lentoliikennettä koskevien lähetysten osalta. Perustelen tätä sillä, että mielestäni radioliikenne muiden koneiden ja lennonjohdon välillä ei muodosta loogista jatkumoa, käyty keskustelu vaikuttaa välillä hivenen epäloogiselta ja henkilön ääntä tulkittaessa ainakin itse havaitsin ristiriitaisuutta tapahtumien esitettyyn kulkuun. 

Mietin useamman päivän, onko oikein julkaista tätä litteraatiota ilman sen ihmeempää kontekstia? Olen edelleen hieman kahtiajakoisella kannalla asian suhteen. En usko tästä olevan mitään hyötyä kenellekään, toivottavasti ei haittaakaan. 

Tarkemmin tarinaan voi tutustua esimerkiksi: 

CNN: This is the man who stole and crashed the Seattle plane
Rolling Stone – The Sky Thief

Ajattelin muuten ottaa tuon edellä mainitun kirjan matkalukemiseksi, kun seuraavan kerran hyppään lentokoneeseen. Aloin vain pohtia, olisiko se kuitenkin väärin, jos viereen sattuisi istumaan todella pahasti lentopelkoinen ihminen? 

This story is here totally out of context. I mostly wrote it for my own personal training purposes, by my interest for aviation communications, literation and english language. There’s only the other part of this conversation, I left out the ATC and pilot(s) involved. 

Man, I’m a ground service agent. I don’t know what that is..
…Enough, get it to go. (--) …Couple of hours, I quess. But (--) I wouldn’t know how to land it. I wasn’t really planning to land it. 
…Just some guy who know all about it? 
Allrighty. (--) Yeah. I just go.. Wanna do some maneuvers, see what it can do, before I put it down, you know. 
...Little bit.
So I (--) My mic ca.. came of. I threw out a little bit. (--) Yeah. I.. Hold.. Shieet. Man I’m sorry about this. I hope this doesn’t ruin your day. 
...Yeah, Richard Russell.. 
...You guys to do?
...Yeah, yeah.. I really do.. How to.. This speed…
Oh hell yeah, it’s blast man. I have played video games before so… I (--) I know what I’m doing little bit. 
No, everything is peachy, peachy clean. Just did a little circle around Rainier. It’s beautiful. (--) I think I got some gas to go check out the Olympics and (--). Yeah. 
Uh, altitude… Maybe like 2500 feet? 
I threw up aall inside of it. It’s bad. 
...To join. I was thinking about it and (--)… Propably a good thing I didn’t.
Yeah that is all mumbles. I have no idea what all that means. I wouldn’t have (--) punch it in. I’m.. I’m off autopilot 
...To the jets.
Oh okey y-yeah I don’t wanna screw that. I’m kind a.. going not…  (--) You know, screwing up everyone else’s day. On account of me.  
I’m (--) down to 2100, started like 30-something. 
Yeah, I don’t know what the burn.. burnage.. burnout is like on (--) at takeoff but… Yeah, it burnt a quite bit faster that I expected.
Oh man, those guys will rough me up if I will try to land in there. I think... I think I might mess something up there too. I wouldn’t wanna do that. Hopefully… (--) They probably got anti-aircraft!
Yeah I’m not quite ready to bring it down just yet. But holy smokes, I gotta… gotta stop looking at the fuel because it’s going down quick. 
This is probably like a jailtime for life, uh? I would hope it is, for a guy like me. 
Hey (--) first of, you are little… You are little breaking up a bit. (--) Maybe I’m too far away. What’s the distance of this frequency? 
…You’re very calm, correct voice…
Nah, I mean, I don’t need that much of help. I have been playing video games before. I would like to figure out how to get this cabin altitude… Like I know where the box is… I would like to get some… (--) Make it… Make it pressurized or something, so I’m not so lightheaded. 
Yeah, I don’t know anything… (--) I dont know anything about the autopilot. I’m just kinda hand flying right now. 
…Minimum wages. We will… We will chalk it up to that. Maybe that will grease the gears a little bit with higher ups. Maybe… Yeah. 
I think I lost you behind … a little bit. I’m coming back.
…Something in to my ears?
Damn it ”air traffic controller’s name”, people’s lives are at stake here!
Nah, I have told you. I’m not… I don’t wanna hurt no one. I just want you whisper sweet nothings in to my ears. 
...Would have been better than trying to land it. Like I know how to put landing gear down. 
Yeah I got it like… Put it idle.
…Know you can do that with these things. (--) So I… What would… If you were to do it, how would you do it? 
Hey… If you think I would land this successfully (--) Alaska would give me a job as a pilot?
Yeah right… Nah I’m a white guy. They…
Yeah, you been there man, thanks... Hey FAA guy ”air traffic controller’s name”, you’re on?
…Land but, kinda not either. 
Dang. (--) Did you talk to McChord yet? Because I don’t think I would be happy with you telling me I can land like that because I could mess some stuff up. 
Hey I want the coordinates to that orca with the… You know the mama orca with the baby? I wanna go and see that guy. 
Back into water… Hey what’s there, what’s that airport right there behind me? Like to my left. 
…Oh that’s disgusting, one sec. 
Yeah. 
Hey is that pilot on? I wanna know what’s this weather gonna be like in the Olympics? 
Alright, because I.. I hit some (--) some like turbulence around Rainier, but thre’s no clouds hardly.
Oh, copy that.
I got a lot of people that care about me and I… It’s gonna disappoint them, this… to hear I did this. (--) I would like to apologize to each and every one of them. (--) Just a broken guy… Got a few screws loose, I quess. Never really knew it until now. (--) Just, you know. 
…That easy to come by? 
Man, have you been in to the Olympics? These guys are gorgeous, holy smokes… 
…But… Think I have… Be here. 
Alrighty. (--) Hey pilot guy, can this thing do (--) a back flip you think? 
…Gonna land it. (--) Like a … in a safe, safe kind of manner. Think I’m (--) Think I want to try do a barrel roll and if that goes good I just go nose down and call it a night. 
…Just kind of lightheaded, dizzy… (--) Man. And you know the sights went by so fast. Dude I was thinking like, gonna have this moment of serenity, you know, be able to take in all the sights… (--) It was pretty stuff but… (--) But I think they’re prettier in a different context.
…Where been at this all time.
…2500 to be exact.
Oh man, not enough! Now something like.. (--) like a 760, 760 pounds. 
I’m… gonna do this barrel roll real quick. 
I would mind to shoot the shit with you guys, but all bisnes, you know. 
I feel like I need to be… What you think like, 5000 ft at least, to be able to pull this barrel roll up? 
Aaall right. Ah, damn it! I dont know man, I dont know! I don’t want to. I was kinda hoping that was to be it, you know…
…Long. I feel like one of my engines is going out or something. 

Sources: 
https://www.youtube.com/watch?v=NUt-W8Fcpyw
https://forums.liveatc.net/index.php?action=dlattach;topic=14779.0;attach=10057

26.11.21

47 / 330 ( 9.54 - 14.13 )

Blogin kirjoittamisesta on tullut entistä vaikeampaa. Ennen tiesin ettei lähes kukaan lue tallennettuja tekstejä. Anonymiteetin osittainenkin menettäminen tuntuu raskaalta. 

Toisaalta... Itsepähän tähän lähdin. Vaikeista asioista pitää oppia pääsemään yli. Tai ali. Tai ympäri. 

Löysin täkäläiseltä kirpputorilta Neil Gaimanin osittain fantasiallisen romaanin American gods (suomennettuna Unohdetut jumalat). Olen ollut kirjailijan tuotannon ihailija jo vuosikausia, mutta nyt vasta bongasin tuotantoa kirpputorilta. Sattuma sinänsä että olen jo pidempään haaveillut juuri tuon kirjan lukemisesta, mutten ole saanut aikaiseksi hakea sitä kirjastosta. Olen myös ylen ihastunut huoneeni uuteen valaistukseen, joka syntyy lähes ultravioletinsinisistä jouluvaloista ja pienen kumkvattipuun yllä olevasta violetinsävyisestä kasvivalosta. Ulkoapäin katsottuna näkymä on varmasti mielipuolinen. 

Vältelläkseni opiskeluun syventymistä uppouduin muutamia päiviä sitten YouTubessa (piti tarkistaa tämänkin sanamuodon nykyinen oikeaoppinen kirjoitusasu!) vastaan tulleeseen tarinaan, joka kertoo ehkä karun esimerkin, miten tämän maailmanajan sankaritarinat syntyvät. Enää eivät tarinankertojat kierrätä vuosisatoja vanhoja myyttejä kuulijajoukolleen sovitetussa kontekstissa, nyt kuunnellaan sankarin itsensä puhumat viimeiset sanat, katsellaan jonkun kuvaama video tapahtuneesta ja jaetaan heränneet tunteet globaalisti Internetin keskustelupalstoilla. Jos nyt voidaan sankarista edes puhua, koska kyseessä on vain lentokonevaras. 

Ehkä siitä vielä joskus lisää. Onneksi oikeaan elämään kiinnittyy tässä hetkessä useampien viikoittaisten tanssitreenien kautta, sukelteluharjoituksiakin tekisi mieli aloitella uudestaan. Vapaasukellus kuulostaa tähän hetkeen juuri sopivalta harrastukselta. 

15.8.21

32 / 227 ( 5.28 - 21.23 )

 Juuri kun olin ryhtymässä kirjoittamaan tätä, ovikello soi. Naapuri tuli kysymään kahville. Kieltäydyin vaikka olisi ehkä pitänyt mennä, noista yli yhdeksänkymppisistä kun ei tiedä, milloin kahvikuppi on viimeinen. 


Välillä sitä pysähtyy miettimään, mikähän algoritmi elämässä tuottaa sisältöä. Jokin internetin algoritmeista toi eteen ensin artikkelin aiheeseen liittyen ja muutaman päivän päästä Areenaan ilmestyi sopiva dokumentti. Etenkin jälkimmäistä voin suositella, Louis Theroux vain paranee vanhetessaan. 

Muistelen että ensimmäisen kerran algoritmi toi eteeni jutun Eino-pojasta hänen äitinsä näkökulmasta jossain geneerisessä naistenlehdessä, siis sellaisessa selluloosaversiossa. Seuraavan kerran Internet johdatteli minut Ilta-Sanomien artikkeliin. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005010252.html 

Viimeistään tuosta edellä linkitetystä artikkelista lähtien olen ollut sitä mieltä, että eutanasia olisi sallittava hoitokeino myös Homo sapiensille. Ymmärrän toisaalta aiheen monikantaisuuden, kaikki eivät usko siihen, että rajoja voidaan vetää. Toki joinain aikoina on tämänkin asian suhteen taatusti käyty ääripäissä, mutta itse uskon siihen että laji on kehittynyt jo tarpeeksi humaanimpaan suuntaan. 

Vastikään aihe taas nousi esille Al-Jazeeran uutisten joukosta. https://www.aljazeera.com/features/2021/8/8/death-doulas-and-end-of-life-rights-the-debate-on-assisted-dying Ehkä jopa hieman yllätyin median linjasta julkaista artikkeli, toisaalta omassa katsantokannassani on varmasti hyvinkin länsimaisvaikutteinen näkökulma. 

Sopivasti muutama päivä tuon jälkeen Yle Areenaan ilmestyi Theroux ja oikeus kuolla

Tunsin samaistumista liikuntarajoitteisen naisen kanssa. Fyysisyyden tuoman mielihyvän todennäköinen menetys olisi itselleni varmasti kriittinen piste. Jollekulle toiselle se ei välttämättä olisi niin merkittävää. Myös tunne mielen rappeutumisesta tulee taatusti olemaan tuskallista, jos osa itsetunnosta muodostuu uskosta oman psyykkisen kapasiteettinsa mahdollisuuksiin. 

Eutanasian sallimisen ja palliatiivisen hoidon jatkuva kehittämisen ei pitäisi olla ristiriidassa keskenään, vaan niiden pitäisi olla molempien mahdollisuuksia. Siinä pisteessä kun mahdollisuuksista yhteiskunnassa tulee negatiivisia arvoja, olisi ehkä syytä pysähtyä miettimään missä on menty vikaan. 

Vanhuus ja raihnaisuus ei tule kello kaulassa. Talvella olisi ollut tarjolla poron teurastus- ja käsittelykurssi, mutten uskaltanut ilmoittautua, kun en tiedä pysyykö siinä hetkessä veitsi hetkeäkään kädessä. Kerintätreeniäkään ei voine kysellä. Kymmenen vuoden takaiset ranneoireet ovat täällä entistä ikävämpinä. 

19.7.21

29 / 200 ( 4.18 - 22.37 )

Täällä etelässä on pimeää öisin. Nopeasti sitä tottui pohjoisen valoisiin kesiin. Hilloja olisi taas tulossa paikoittain hyvin, kuulemma.

Sumuinen aamu työmatkan varrelta. 

Oletko ikinä törmännyt blogiin, jonka kirjoittaja katoaa jälkiä jättämättä? Itselle on aikojen saatossa muutama tullut vastaan, ja joskus sitä on miettinyt, mitä on tapahtunut. Jos elämä täällä joskus päätyy, niin tällä hetkellä elonmerkkejä on enemmän Instagramin puolella. Poikkitaiteellista mediatutkimusta. 

14.3.21

10 / 73 ( 6.40 - 18.13 )

Pyörittelin illalla pitkään tätä kuvaa työpöydällä. Tunnistettavien kuvien julkaisu verkostoon, josta niitä ei välttämättä ikinä tule saamaan pois, herättää paljon ajatuksia. Ehkä olen vain vanhanaikainen kuten kuvakin. 

En ikimaailmassa haluaisi julkisuutta omilla kasvoillani. Toisaalta hieman huvitun ajatuksesta, että olen inspiroinut ainakin yhden levyllä julkaistun musiikkikappaleen sanoituksia, minusta on lausuttu runo virallisessa tapahtumassa ja vastikään sain tietää, että ystävä oli painanut ja kehystänyt erään suustani päässeen lausahduksen seinälleen. Minä kun yritän pysyä huomaamattomana varjoissa... 

10.3.21

10 / 69 ( 6.56 - 18.00 )

Odotan sitä päivää, kun kirjoittaminen on taas helppoa ja palkitsevaa. Toivon että se päivä joskus koittaa. Minäkin innostuin kaivelemaan nuoruuskuvia, muttei niissä ollut kovin paljoa nähtävää tai ainakaan julkaistavaa. 

15.2.21

7 / 46 ( 8.24 - 16.38 )

Puhelimen kuvagalleriaan on viimeisen kuukauden aikana päätynyt vain chilejä. Tämä vuosia vanha kuva tuli vastaan kansioita selaillessa. Yllättävän vaikeaa loppujenlopuksi löytää julkaisualustaa pystysuuntaiselle laajakuvaformaatille.


Haluan vihdoin pois mielestäni vaeltamasta tuon kirjoitusidean, joka on edennyt hidasta matkaansa jo kuukausikaupalla. On jotensakin vaikeaa keskittyä ajatusten sanoittamiseen, kun niitä on pitkään vain pyöritellyt abstraktina asiana mielen syövereissä. Mietiskelin aiemmin työstä ja sen tekemisen liittyvistä paikoista kirjoittamista. En ole vieläkään tullut johtopäätökseen, kiinnostaako asia loppujen lopuksi ketään ulkopuolista. Onko asiasta kertominen vähän kuin miesten armeijatarinat?

Aion kirjoittaa aivan ensimmäisestä sekä viimeisimmästä työstäni. Väliä näillä hetkillä on parikymmentä vuotta. Periaatteessa kumpikaan ei ole ollut mikään virallinen työ, jos asiaa byrokraattiselta näkökulmalta katsotaan. Ehkä sattumalta molemmat niistä liittyvät tapahtumiin ja vielä tarkemmin tapahtumien ruokahuoltoon. Molempiin liittyy jollain tavalla isoäitini. 

Ensimmäinen muistikuvani työtehtävästä jonka suorittaminen oli minun vastuullani, on suviseuroista 90-luvun loppupuolelta. En ollut silloin, enkä tunnusta vieläkään vanhoillislestadiolaista uskoa, mutta suviseuroilla kävin nuorempana useamman kerran. Suurin syy tosin oli että siellä pääsin tekemään töitä, vapaaehtoisena kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Tuona vuona mummini oli työvuorossa keittiössä ja jostain syystä minun työkseni tuli pitää huolta keittiön työntekijöille osoitetun wc:n avaimesta. Koska työntekijöitä oli paljon ja vaihtuvuus vuoroissa suurta, aina oli myös joku joka ei tiennyt tämän wc:n sijaintia hieman kauempana keittiöteltoista. Niinpä sain toimia myös oppaana jos suullisesti kerrotut ohjeet eivät olleet tarpeeksi selkeät. Muistaakseni olin tässä toimessa useampana päivänä. Ikää minulla oli tuolloin alle kymmenen vuotta. Muistan että tuntui hyvältä tehdä jotain, jolla oli merkitys - vaikkakin pieni. 

Joudun hieman valehtelemaan jos puhun viimeisimmästä työstäni, koska tein määräaikaisen työsopimukseni loppuun vielä tapahtuman jälkeen, mutta jotenkin mielessäni tästä tapahtumasta on tullut se, joka jäi viimeiseksi ennen romahdusta. Jos asian tiivistäisi mahdollisimman lyhyesti, voisi sanoa kyseessä olleen ulkoilmatapahtuman, jossa valmistetiin 1500 annosta ruokaa 11 päivän aikana, ilman juoksevaa vettä, jatkuvaa sähkönsaantia tai stabiileja olosuhteita. Minut valtuutettiin tehtävään vain paria kuukautta aiemmin, olin pääosin yksin vastuussa ja mummini menehtyi pari viikkoa ennen tapahtuman alkua. Hautajaiset osuivat päällekkäin enkä näin ollen katsonut voivani osallistua niihin. 

Tuon parin viikon jakson aikana tein keskiarvoisesti 16 tunnin työpäivää. Painoni tippui useita kiloja, koska en missään välissä malttanut pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa keskittyäkseni syömiseen. Käveltyjä kilometrejä tuli päivittäin useita ihan vain toiminta-alueen koosta johtuen. Käytössä olleet laitteet olivat enemmän ja vähemmän epäkuntoisia, pahimpana ehkä vuotava kaasuhella, jonka aiheuttama pieni kaasuräjähdys poltti toisesta kädestäni kaikki ihokarvat. Onneksi tämä tapahtui minulle eikä kenellekään vapaaehtoiselle, joita ilman koko hommasta ei olisi tullut yhtään mitään. 

Kun tarkastelen tapahtunutta rationaalisesti, paljon olisi voinut tehdä vielä paremminkin. En anna itselleni lupaa olla tyytyväinen, vaikka jälkikäteen sainkin kuulla toiminnastani lähes pelkästään positiivista palautetta. Lähtisinkö samaan uudelleen? Olin jo paljon aiemmin sanonut ääneen, etten ikinä enää ottaisi tuota työtä hoidettavakseni. 

Kummallisinta jälkeen päin mietittynä on, että muistan suuriman osan tuosta ajasta olleeni jokseenkin onnellinen. En edes muista milloin olisin kokenut samanlaisia tunteita tavallisessa arjessa. Miksi minun pitää ajaa itseni äärimmäisyyksiin, että koen hyvää oloa?

14.1.21

2 / 14 ( 10.21 - 14.31 )

Edellisen postauksen jälkeen olin varma, että kirjoitan seuraavan tekstin muutaman päivän sisällä. Olin miettinyt aiheen  ja koostin sitä valmiiksi mielessäni. En kuitenkaan ikinä saanut sitä kirjoitettua tekstimuotoon. 

Ostin ylläolevan kirjan itse itselleni joululahjaksi. En ole vielä ryhtynyt täydentämään sitä. Nimi ainakin sopii teemaan.

Katsomissuosituksena Areenasta tällä erää kotimainen kolmiosainen dokumentaatio nykysirkuksesta yhden toimijan näkökulmasta. Hassuinta itselleni tätä katsoessa oli huomata, kuinka moni esitelty persoona on ainakin joskus tullut nähtyä samassa ruokapöydässä. Suomi on pieni maa. 

Vaaran ammattilaiset on hektinen dokumenttisarja sirkusryhmä Race Horse Companyn akrobaateista, jotka tekevät nykysirkusta rajulla stunttimeiningillä vaaroja uhmaten.