14.3.21

10 / 73 ( 6.40 - 18.13 )

Pyörittelin illalla pitkään tätä kuvaa työpöydällä. Tunnistettavien kuvien julkaisu verkostoon, josta niitä ei välttämättä ikinä tule saamaan pois, herättää paljon ajatuksia. Ehkä olen vain vanhanaikainen kuten kuvakin. 

En ikimaailmassa haluaisi julkisuutta omilla kasvoillani. Toisaalta hieman huvitun ajatuksesta, että olen inspiroinut ainakin yhden levyllä julkaistun musiikkikappaleen sanoituksia, minusta on lausuttu runo virallisessa tapahtumassa ja vastikään sain tietää, että ystävä oli painanut ja kehystänyt erään suustani päässeen lausahduksen seinälleen. Minä kun yritän pysyä huomaamattomana varjoissa... 

10.3.21

10 / 69 ( 6.56 - 18.00 )

Odotan sitä päivää, kun kirjoittaminen on taas helppoa ja palkitsevaa. Toivon että se päivä joskus koittaa. Minäkin innostuin kaivelemaan nuoruuskuvia, muttei niissä ollut kovin paljoa nähtävää tai ainakaan julkaistavaa. 

15.2.21

7 / 46 ( 8.24 - 16.38 )

Puhelimen kuvagalleriaan on viimeisen kuukauden aikana päätynyt vain chilejä. Tämä vuosia vanha kuva tuli vastaan kansioita selaillessa. Yllättävän vaikeaa loppujenlopuksi löytää julkaisualustaa pystysuuntaiselle laajakuvaformaatille.


Haluan vihdoin pois mielestäni vaeltamasta tuon kirjoitusidean, joka on edennyt hidasta matkaansa jo kuukausikaupalla. On jotensakin vaikeaa keskittyä ajatusten sanoittamiseen, kun niitä on pitkään vain pyöritellyt abstraktina asiana mielen syövereissä. Mietiskelin aiemmin työstä ja sen tekemisen liittyvistä paikoista kirjoittamista. En ole vieläkään tullut johtopäätökseen, kiinnostaako asia loppujen lopuksi ketään ulkopuolista. Onko asiasta kertominen vähän kuin miesten armeijatarinat?

Aion kirjoittaa aivan ensimmäisestä sekä viimeisimmästä työstäni. Väliä näillä hetkillä on parikymmentä vuotta. Periaatteessa kumpikaan ei ole ollut mikään virallinen työ, jos asiaa byrokraattiselta näkökulmalta katsotaan. Ehkä sattumalta molemmat niistä liittyvät tapahtumiin ja vielä tarkemmin tapahtumien ruokahuoltoon. Molempiin liittyy jollain tavalla isoäitini. 

Ensimmäinen muistikuvani työtehtävästä jonka suorittaminen oli minun vastuullani, on suviseuroista 90-luvun loppupuolelta. En ollut silloin, enkä tunnusta vieläkään vanhoillislestadiolaista uskoa, mutta suviseuroilla kävin nuorempana useamman kerran. Suurin syy tosin oli että siellä pääsin tekemään töitä, vapaaehtoisena kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Tuona vuona mummini oli työvuorossa keittiössä ja jostain syystä minun työkseni tuli pitää huolta keittiön työntekijöille osoitetun wc:n avaimesta. Koska työntekijöitä oli paljon ja vaihtuvuus vuoroissa suurta, aina oli myös joku joka ei tiennyt tämän wc:n sijaintia hieman kauempana keittiöteltoista. Niinpä sain toimia myös oppaana jos suullisesti kerrotut ohjeet eivät olleet tarpeeksi selkeät. Muistaakseni olin tässä toimessa useampana päivänä. Ikää minulla oli tuolloin alle kymmenen vuotta. Muistan että tuntui hyvältä tehdä jotain, jolla oli merkitys - vaikkakin pieni. 

Joudun hieman valehtelemaan jos puhun viimeisimmästä työstäni, koska tein määräaikaisen työsopimukseni loppuun vielä tapahtuman jälkeen, mutta jotenkin mielessäni tästä tapahtumasta on tullut se, joka jäi viimeiseksi ennen romahdusta. Jos asian tiivistäisi mahdollisimman lyhyesti, voisi sanoa kyseessä olleen ulkoilmatapahtuman, jossa valmistetiin 1500 annosta ruokaa 11 päivän aikana, ilman juoksevaa vettä, jatkuvaa sähkönsaantia tai stabiileja olosuhteita. Minut valtuutettiin tehtävään vain paria kuukautta aiemmin, olin pääosin yksin vastuussa ja mummini menehtyi pari viikkoa ennen tapahtuman alkua. Hautajaiset osuivat päällekkäin enkä näin ollen katsonut voivani osallistua niihin. 

Tuon parin viikon jakson aikana tein keskiarvoisesti 16 tunnin työpäivää. Painoni tippui useita kiloja, koska en missään välissä malttanut pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa keskittyäkseni syömiseen. Käveltyjä kilometrejä tuli päivittäin useita ihan vain toiminta-alueen koosta johtuen. Käytössä olleet laitteet olivat enemmän ja vähemmän epäkuntoisia, pahimpana ehkä vuotava kaasuhella, jonka aiheuttama pieni kaasuräjähdys poltti toisesta kädestäni kaikki ihokarvat. Onneksi tämä tapahtui minulle eikä kenellekään vapaaehtoiselle, joita ilman koko hommasta ei olisi tullut yhtään mitään. 

Kun tarkastelen tapahtunutta rationaalisesti, paljon olisi voinut tehdä vielä paremminkin. En anna itselleni lupaa olla tyytyväinen, vaikka jälkikäteen sainkin kuulla toiminnastani lähes pelkästään positiivista palautetta. Lähtisinkö samaan uudelleen? Olin jo paljon aiemmin sanonut ääneen, etten ikinä enää ottaisi tuota työtä hoidettavakseni. 

Kummallisinta jälkeen päin mietittynä on, että muistan suuriman osan tuosta ajasta olleeni jokseenkin onnellinen. En edes muista milloin olisin kokenut samanlaisia tunteita tavallisessa arjessa. Miksi minun pitää ajaa itseni äärimmäisyyksiin, että koen hyvää oloa?

14.1.21

2 / 14 ( 10.21 - 14.31 )

Edellisen postauksen jälkeen olin varma, että kirjoitan seuraavan tekstin muutaman päivän sisällä. Olin miettinyt aiheen  ja koostin sitä valmiiksi mielessäni. En kuitenkaan ikinä saanut sitä kirjoitettua tekstimuotoon. 

Ostin ylläolevan kirjan itse itselleni joululahjaksi. En ole vielä ryhtynyt täydentämään sitä. Nimi ainakin sopii teemaan.

Katsomissuosituksena Areenasta tällä erää kotimainen kolmiosainen dokumentaatio nykysirkuksesta yhden toimijan näkökulmasta. Hassuinta itselleni tätä katsoessa oli huomata, kuinka moni esitelty persoona on ainakin joskus tullut nähtyä samassa ruokapöydässä. Suomi on pieni maa. 

Vaaran ammattilaiset on hektinen dokumenttisarja sirkusryhmä Race Horse Companyn akrobaateista, jotka tekevät nykysirkusta rajulla stunttimeiningillä vaaroja uhmaten.

13.12.20

50 / 347 ( 10.55 - 13.27 )

Mielenkiintoista kirjoittaa läppärillä, joka antaa sinulle sähköiskuja joka kerta, kun molemmat ranteet koskettavat sen alumiinikuorta. Yrittääkö joku viestiä minulle jotain kirjoittamisesta? Aivan kuin se ei olisi muutenkin jo hankalaa.

Tuotekuvausta on välillä hauska harrastaa.

Kuulema on ihan normaalia saada sähköiskuja tietokoneista, sanoi teknikko. Voihan se toki olla, että ylimääräistä sähköistystä aiheuttaa puoliksi rikkinäinen näytön sarana. Edellinenkin Asus toimi lähes vuoden melkein irtonaisella näytöllä, kunnes joku onneton autovaras todennäköisesti avasi sen väärällä tekniikalla. Ehkä kuitenkin otan verkkovirtapiuhan irti nukkumaan mennessä. 

Olen viime päivinä ajatellut jonkin verran kirjoittamista. Huomaan että lapsuudessa selkärankaan on iskostunut melko voimakkaasti ohje miettiä tarkasti mitä internetissä julkaisee. Kun mietin nykyistä geneeristä sosiaalista mediaa ja tietyntyyppistä avoimuutta, jolla moni luonnollinen henkilö siellä asioita elämästään kertoo, huomaan että oma itsesensuurini ilmestyy kuvaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Haluaisin kirjoittaa työstä. Alkuperäinen idea saattoi juontaa erään tubettajan videosta, jossa hän käy läpi työhistoriaansa. Olisihan se mahtavaa vuosien jälkeen lueskella omia ajatuksiaan urakehityksen alkuvaiheilta. Tässä kohtaa käyn taistelua itseni kanssa edelleen. Jos kirjoittaisin töistä, joissa minulla on ollut sekä kirjallinen työsopimus, että kirjallinen työtodistus, tarina olisi huomattavan lyhyt. En ole myöskään varma, että se olisi kovin muistelun arvoista joskus kaukana tulevaisuudessa. Jos haluaisin kirjoittaa tarinoita joita on mukava kertoa, saattaisin asettaa jokusen työnantajan epäedulliseen asemaan ja muutamissa kohdin jopa itseni altavastaajaksi. Mikä urakehitys?

Paljon jäisi myös kertomatta, jos jättäisin pois kaiken mistä en ole saanut minkäänlaista rahapalkkaa. Rahanarvoisia etuja ehkä, mutta työ on ollut virallisesti talkooluonteista. Hyvin usein työpareina on ollut henkilöitä, jotka ovat saaneet samasta työnkuvasta palkkaa. Olen myös itse ollut palkansaaja samoissa hommissa kuin henkilö, joka on työssä lähinnä hyvästä tahdosta. Mihin voidaan vetää työn ja harrastuksen raja? 

Työstä maksetaan ja harrastus maksaa?

9.12.20

50 / 343 (10.43 - 13.35 )

Vesisade sentään loppui. Tilalla on jäätä monessa muodossa. Jos ei intin maihareita voi mistään muusta kehua, niin ainakin pitoa riittää. 


Tekemättömyyslistalta asioita yli:

DEAD DONKEYS FEAR NO HYENAS Sattui silmään eilispäivänä Helsingin Sanomien raadin arvostelusta. Vaikka aihe on äärimäisen tärkeä, en oikein yhdy arvostelijaan muussa kuin mielipiteessä, miksi tällainen dokumentti on pitänyt piilottaa niin epäkiitollisille esitysajoille? 

Unelma Portugalin passista vaatii seitsemän vuotta marjanpoimintaa Tämä artikkeli ei onneksi ollut hautautunut kovin syvälle lukujonoon. Jos edellinen aihe tuntui kaukaiselta, niin tässä liikutaan jo huomattavasti lähempänä kotivesiä. Korona-ajasta huolimattahan Suomenkin maatalous oli kaatumassa tekijäpulaan, ja käsipareja piti tuoda ulkomailta lentokonelasteittain. 

Biggest little farm (Unelmien maatila) Jottei maailma vaipuisi täydelliseen synkkyyteen, tarvitaan hieman kaunista somekuvaa ja edellistä dokumenttia paremmin kirjoitettu tarina. Amerikassa kaikki on mahdollista. 

6.12.20

49 / 340 ( 10.33 - 13.42 )

 En ole pitkään aikaan saanut katsotuksi yhtään dokumenttia ajatuksen kanssa. Ehkä siksi Ylen Areenaan oli ehtinyt kertyä roppakaupalla ehdokkaita. Hyvä syy istua sisällä, kun ulkona sataa vettä. Joulukuussa.

Big Pharma Gaming The System (Ulkolinja: Kylmä lääkebisnes)

7.7 Billion People & Counting (Prisma: Väestöräjähdyksen haasteet)

Med Rätt at Dö (Oikeus kuolla)

Loppupäivän voikin sitten viettää kepeämmissä tunnelmissa katsellen Tuntematonta Sotilasta, jonka päivitetty versio on myöskin Areenasta katsottavissa.