6.7.20

28 / 187 ( 1.25 - 00.59 )

Juhannus, sauna ja grillimakkara. Mitäpä sitä suomalaisena muuta keskikesän hetkellä kaipaisi. Puolta vuorokautta polkupyörän satulassa, varttitonnia matkaa ja yöttömän yön aurinkoa?

Jossain puoli viideltä aamulla.
En ollut elämässäni aiemmin pyöräillyt yli sadan kilometrin päivämatkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän aikana polkupyöräni olivat lähinnä levänneet laakereillaan. Siksi ajatus 250 kilometrin pyöräilystä kuorman kanssa tuntui yhtä hyvältä idealta kuin ilmoittautuminen puolimaratonille, kun juoksukunto loppuu kymmenen kilometrin kohdalla. Ehkä se pitää ottaa seuraavaksi tavoitteeksi.

Lähdin matkaan juhannusaattoyönä 1.30. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut ajaa päivällä ja nukkua yöllä, mutta aatonaaton kestänyt vesisade muutti suunnitelmia. Lepäämällä päivällä ajattelin myös säästää majoittumisvarusteiden painossa välttymällä yökosteudelta ja kylmyydeltä. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin nukkumaan katon alle autiotupaan. Yöllä liikennettä oli maanteillä olemattomasti ja pyörällä sai huoletta lasketella keskellä kaistaa. Satunnaiset ketut, jänikset ja pöllöt tekivät kiltisti tilaa. Ilma oli sateen jäljiltä äärimmäisen kostea, lämpötila jossain +17 asteen kieppeillä ja luonnon tuoksu huumaava. Olisi voinut kuvitella melkein ajavansa jossain muualla kuin Lapissa. 

Ensimmäinen etappi kesti taukoineen vajaat 8 tuntia ja matkaa kertyi 112 kilometriä, keskisyke 149 bpm. Tällaisessa suorituksessa huomasi hyvin syketiedon hyödyt, sillä ilman olisi tullut poljettua ylämäissä huomattavasti kovempaa ja korkeammalla sykkeellä, itselleni ainakaan hengästyminen ei ole luotettava mittari sykerajoissa pysymiselle. En tosin tiedä tuon Suunnon kellonkaan luotettavuudesta...


70 kilometriin asti polkeminen oli mukavaa, sen jälkeen alkoi tuntua sekä psyykkisesti että fyysisesti raskaalta. Vasen käsivarsi puutui olkapäästä sormenpäihin ja lähempänä sadan kilometrin pyykkiä ajoviima alkoi tuntua tuskaisen polttavalta etureisissä. Pääsin kuitenkin suunnitellulle yöpymispaikalle, söin ennen lähtöä tekemääni pitsaa ja keittelin vesipullot täyteen seuraavaa etappia varten. Nukkuminen oli katkonaista, vasenta olkapäätä särki tauotta. Iltapäivästä sain muutaman tunnin ajan sikeää unta ja herättyäni olkapää tuntui siedettävältä, ehkä kiitos tujun annoksen särkylääkettä. Kello oli seitsemän aikoja illalla, tein rauhassa lähtöä. 

Autiotupa sijaitsi rotkolaakson pohjalla ja polku sinne oli näyttänyt kartalla hyvältä, mutta todellisuus oli ajokelvotonta mesäautotietä, lahonneita pitkospuita ja rikkinäisiä portaita. Väsyneenä en jaksanut aamulla purkaa tavaroita pois pyörän selästä vaan talutin koko kulkineen autiotuvalle. Ensimmäinen etappi oli siis saada pyörä kammettua takaisin ajokelpoiselle uralle ja voin näin jälkikäteen kertoa, ettei ollut hyvä idea tehdä sitä kulkemalla 3,5 kilometriä rotkolaakson pohjalla joen vartta kulkevaa polkua pitkin. Takaisin pyörän selässä olin noin kello 23. 

Kakkosetappi oli 132 kilometriä, aikaa siihen kului 9,5 tuntia ja keskisyke hieman yllättäen vain 131 bpm. Jouduin pitämään ennen viimeistä kolmannesta yli tunnin mittaisen tauon, koska alle kymmenen asteen (+8C) lämpötilassa ajaminen ja matkan muut rasitukset aiheuttivat kunnon energiavajeen. Söin käytännössä kaikki loput mukana olleet eväät ja tärisin puoli tuntia puistonpenkillä kääriytyneenä makuupussiin ja avaruuslakanaan. Lopulta sain itseni potkittua takaisin liikkeelle. 

Perille saavuin juhannuspäivän aamuna puoli yhdeksältä. Fiilis oli yllättävän hyvä ja muutaman tunnin unien jälkeen jaksoin tehdä muutama lyhyen palauttavan kävelylenkinkin. Yllättävästi edes lihaskipuja ei seuraavina päivinä ilmennyt ja jaksoin käydä tekemässä jopa uuden vauhtiennätykseni juoksemalla. Tosin syynä siihen olivat lähinnä verenhimoiset sääsket. 

Sama reitti toiseen suuntaan olisi tarkoitus ajaa joskus syksymmällä, tosin tällä kertaa pidän lepotauon riippumatossa jossain maantien poskessa. Ainoa ongelma tällä hetkellä on, että pyörästä todennäköisesti hajosi keskiön laakerointi ainakin osittain, eikä tuolla kylällä virallisia korjaajia oikein ole. Kai se pitäisi vain itse opetella tekemään kaikki huoltotoimenpiteet polkupyörällekin.