Saako näistä asioista puhua? Saako edes kirjoittaa? Siirrän vastuun lukijalle.
Bongasin kyseisen kirjan tovi sitten suomalaisen kirjakaupan poistohyllystä, enkä voinut vastustaa kiusausta. En ole vielä lukenut sitä ja oikeastaan olin jo kokonaan unohtanutkin sen olemassaolon. Alan olla entistä vahvemmin uskossa, että kohtalolla tai millä lieneekään, on kohdallani äärimmäisen kiero huumorintaju.
Jo edellisessä kirjoituksessa mainiten, törmäsin viime viikon lopulla Internetin ihmemaassa ihmiskohtaloon, joka jäi mieleen pyörimään. Ensimmäiseksi mieleen toki tuli, ettei kyseessä voi olla todellinen tapaus, mutta hetken tutkiskelun jälkeen oli pakko uskoa, että ainakin tarinan alku ja loppu ovat totta. Mutta saako tällaisia tarinoita kertoa?
Ymmärtääkseni suomalaisessa mediassa on tehty sanaton periaatepäätös rajoittaa uutisointia itsemurhista, perusteltuna sillä että tarkat kuvaukset tapahtumista voisivat esimerkillään aiheuttaa vastaavien tekojen lisääntymistä. Uskoisin että tällä halutaan myös helpottaa kuolleen omaisten ja läheisten tilannetta asian käsittelyn suhteen. Intiassa paikallisessa sanomalehdessä vastaan tuli vastaan uutinen, jossa koko nimellä, kasvoilla ja melko yksityiskohtaisella kuvauksella kerrottiin sikäläisen opettajan tappaneen itsensä. Onko eettisesti oikein, että tällaisten tapausten tarinat jäävät etenkin nykyaikana kiertämään laajempaankin yhteisöön? Onko kyseessä sosiaaliporno, keino käsitellä omaa surua kollektiivisesti, vai peräti makaaberi viihde?
Ehkä en edes aloita, mitä mieltä olen itsemurhasta suomenkielisenä terminä. Onko tekijä rikosoikeudellisessa vastuussa? Onko hän itse itsensä uhri?
Tarina alkaa, kun henkilö ilman virallista kokemusta lentämisestä ottaa luvatta käyttöön matkustajakoneen kansainväliseltä lentoasemalta, onnistuu kenenkään huomaamatta rullaamaan kiitoradalle, lähtemään lentoon, lentämään yli tunnin ajan ja suorittamaan vertikaalisen ympäripyörähdyksen (nopealla haulla en löytänyt mitään järkevää suomenkielistä vastaavuutta), jota ei varmaankaan kyseisellä koneella ole ikinä oikeassa todellisuudessa tehty ja uskoakseni todentuntuisessa simulaatiossakin se vaatii taitoa. Tarina päättyy sirpaleiksi yksinäisen saaren rantaan.
Uskomattomuudessaan tarina tarjoaa mielestäni tarttumapintaa monenlaisille lähestymiskulmille ja tulkinnoille. Joku voi ottaa sen minimipalkkaisen työläisen kannanottona. Toinen pääsee kauhistelemaan turvallisuusuhkia. Kolmas löytää syy-yhteyksiä nyky-yhteiskunnan pahoinvointiin. Neljäs heijastelee omia itsetuhoisia ajatuksiaan. Viidennen mielestä tapaus on vaan todella cool. Itselleni mielenkiintoisinta on ollut pohtia psykologisia kokemuksia tekijän ja hänen kanssaan kommunikoineiden henkilöiden kautta, vaikka olenkin vain huono keittiöpsykologi.
Millainen on se psyykkinen kuormitus, joka aiheutuu, kun tekee jotain itselleen todellisuudessa täysin vierasta, tilanteessa, jota ei ole aiemmin ikinä kokenut ja käy tätä stressiä läpi yli tunnin ajan? Mitä tapahtuu mielessä, jos ymmärtääkin yllättäen, että saattaa aiheuttaa osin tahtomattaan useiden sivullisten ihmisten kuoleman? Miltä tuntuu onnistua mahdottomassa, kun tiedostaa sen jälkeen kuolevansa? Mitä tapahtuu kun hallittuun prosessiin lisätään lähes täysin hallitsematon ja ennalta-arvaamaton tekijä, etenkin kun se mahdollisesti muodostaa uhan suurelle joukolle ihmishenkiä? Mitä tällainen muuttuja tekee kokonaisuudelle, joka perustuu lähes äärimmäiseen säännönmukaisuuteen ja sen luomaan turvallisuuteen?
Näihin kysymyksiin tuskin koskaan löydän vastauksia tämän tapauksen kohdalla. Voin myöntää että olisi mahtavaa päästä tutustumaan tapauksen tutkinta-aineistoon lentokoneen ohjaamon äänitallentimen ja täydellisten radiokeskusteluiden kautta, mutta tiedostan hyvin ettei minulla ole sellaiseen mitään syytä tai suurempaa tarkoitusta. Halusin kuitenkin syventyä asiaan sen verran, että kuuntelin Internetissä vapaasti saatavilla olevan materiaalin keskustelusta lentokoneen ja lennonjohdon väliltä ja kirjoitin sen puhtaaksi. Jossain määrin jopa nautin siitä, pääsinhän yhdistämään kahta lähes turhaan opettelemaani taitoa, lentoliikenteen kommunikoinnin ymmärtämistä ja litterointia. Jälkimmäinen toki voisi jossain toisessa elämässä toki hyödyllinenkin taito.
Uskoakseni kuunneltavissa oleva materiaali ei ole välttämättä kovinkaan lähellä alkuperäistä, paljon on jäänyt tai jätetty pois. Epäilen että jossain määrin keskustelun kappaleet ovat vaihtaneet paikkoja ja osa saattaa olla myös tapaukseen liittymätöntä materiaalia, etenkin muuta lentoliikennettä koskevien lähetysten osalta. Perustelen tätä sillä, että mielestäni radioliikenne muiden koneiden ja lennonjohdon välillä ei muodosta loogista jatkumoa, käyty keskustelu vaikuttaa välillä hivenen epäloogiselta ja henkilön ääntä tulkittaessa ainakin itse havaitsin ristiriitaisuutta tapahtumien esitettyyn kulkuun.
Mietin useamman päivän, onko oikein julkaista tätä litteraatiota ilman sen ihmeempää kontekstia? Olen edelleen hieman kahtiajakoisella kannalla asian suhteen. En usko tästä olevan mitään hyötyä kenellekään, toivottavasti ei haittaakaan.
Tarkemmin tarinaan voi tutustua esimerkiksi:
CNN: This is the man who stole and crashed the Seattle plane
Rolling Stone – The Sky Thief
Ajattelin muuten ottaa tuon edellä mainitun kirjan matkalukemiseksi, kun seuraavan kerran hyppään lentokoneeseen. Aloin vain pohtia, olisiko se kuitenkin väärin, jos viereen sattuisi istumaan todella pahasti lentopelkoinen ihminen?
Mä olen miettinyt tuota samaa, miksi intialaisissa uutisissa monesti oikein mässäillään kaikella karmealla, ja minusta makaaberi viihde saattaisi osua lähimmäksi. Jotenkin minusta tuntuu, että intialaiset tuntevat olevansa enemmän elossa, kun näkevät/lukevat/tms. jotain kauheaa. Mulle on jäänyt mieleen yhdet televisiouutiset, joissa yksi mies oli tehnyt jossakin kylässä itsemurhan hirttäytymällä puuhun. No sitä puusta roikkuvaa miestä näytettiin sitten uutiskanavalla joka kulmasta ja oikein lähikuvassakin. Silloin tuli väkisinkin mieleen, että tämä ei ole kyllä ihan normaalia.
VastaaPoistaEhkäpä se voisi johtua siitä, että kun geneerisesti ympärillä on enemmän jokapäiväistä kurjuutta ja kuolemaa niin se normalisoituu tai normalisoidaan..? Ainakin Suomeen verrattuna. Täällä katsotaan sitten leffassa tai kotisohvalla enemmän verta ja suolenpätkiä -viihdettä, tosin onneksi fiktiivistä sellaista.
PoistaMieleen on jäänyt myös Delhin bussiraiskaus/murhatapauksen aikaan sanomalehdessä ollut artikkeli, jossa tapahtunut kuvailtiin vähän turhan yksityiskohtaisesti... :/