50 / 347 ( 10.55 - 13.27 )

Mielenkiintoista kirjoittaa läppärillä, joka antaa sinulle sähköiskuja joka kerta, kun molemmat ranteet koskettavat sen alumiinikuorta. Yrittääkö joku viestiä minulle jotain kirjoittamisesta? Aivan kuin se ei olisi muutenkin jo hankalaa.

Tuotekuvausta on välillä hauska harrastaa.

Kuulema on ihan normaalia saada sähköiskuja tietokoneista, sanoi teknikko. Voihan se toki olla, että ylimääräistä sähköistystä aiheuttaa puoliksi rikkinäinen näytön sarana. Edellinenkin Asus toimi lähes vuoden melkein irtonaisella näytöllä, kunnes joku onneton autovaras todennäköisesti avasi sen väärällä tekniikalla. Ehkä kuitenkin otan verkkovirtapiuhan irti nukkumaan mennessä. 

Olen viime päivinä ajatellut jonkin verran kirjoittamista. Huomaan että lapsuudessa selkärankaan on iskostunut melko voimakkaasti ohje miettiä tarkasti mitä internetissä julkaisee. Kun mietin nykyistä geneeristä sosiaalista mediaa ja tietyntyyppistä avoimuutta, jolla moni luonnollinen henkilö siellä asioita elämästään kertoo, huomaan että oma itsesensuurini ilmestyy kuvaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Haluaisin kirjoittaa työstä. Alkuperäinen idea saattoi juontaa erään tubettajan videosta, jossa hän käy läpi työhistoriaansa. Olisihan se mahtavaa vuosien jälkeen lueskella omia ajatuksiaan urakehityksen alkuvaiheilta. Tässä kohtaa käyn taistelua itseni kanssa edelleen. Jos kirjoittaisin töistä, joissa minulla on ollut sekä kirjallinen työsopimus, että kirjallinen työtodistus, tarina olisi huomattavan lyhyt. En ole myöskään varma, että se olisi kovin muistelun arvoista joskus kaukana tulevaisuudessa. Jos haluaisin kirjoittaa tarinoita joita on mukava kertoa, saattaisin asettaa jokusen työnantajan epäedulliseen asemaan ja muutamissa kohdin jopa itseni altavastaajaksi. Mikä urakehitys?

Paljon jäisi myös kertomatta, jos jättäisin pois kaiken mistä en ole saanut minkäänlaista rahapalkkaa. Rahanarvoisia etuja ehkä, mutta työ on ollut virallisesti talkooluonteista. Hyvin usein työpareina on ollut henkilöitä, jotka ovat saaneet samasta työnkuvasta palkkaa. Olen myös itse ollut palkansaaja samoissa hommissa kuin henkilö, joka on työssä lähinnä hyvästä tahdosta. Mihin voidaan vetää työn ja harrastuksen raja? 

Työstä maksetaan ja harrastus maksaa?

50 / 343 (10.43 - 13.35 )

Vesisade sentään loppui. Tilalla on jäätä monessa muodossa. Jos ei intin maihareita voi mistään muusta kehua, niin ainakin pitoa riittää. 

Tekemättömyyslistalta asioita yli:

DEAD DONKEYS FEAR NO HYENAS Sattui silmään eilispäivänä Helsingin Sanomien raadin arvostelusta. Vaikka aihe on äärimäisen tärkeä, en oikein yhdy arvostelijaan muussa kuin mielipiteessä, miksi tällainen dokumentti on pitänyt piilottaa niin epäkiitollisille esitysajoille? 

Unelma Portugalin passista vaatii seitsemän vuotta marjanpoimintaa Tämä artikkeli ei onneksi ollut hautautunut kovin syvälle lukujonoon. Jos edellinen aihe tuntui kaukaiselta, niin tässä liikutaan jo huomattavasti lähempänä kotivesiä. Korona-ajasta huolimattahan Suomenkin maatalous oli kaatumassa tekijäpulaan, ja käsipareja piti tuoda ulkomailta lentokonelasteittain. 

Biggest little farm (Unelmien maatila) Jottei maailma vaipuisi täydelliseen synkkyyteen, tarvitaan hieman kaunista somekuvaa ja edellistä dokumenttia paremmin kirjoitettu tarina. Amerikassa kaikki on mahdollista. 

49 / 340 ( 10.33 - 13.42 )

 En ole pitkään aikaan saanut katsotuksi yhtään dokumenttia ajatuksen kanssa. Ehkä siksi Ylen Areenaan oli ehtinyt kertyä roppakaupalla ehdokkaita. Hyvä syy istua sisällä, kun ulkona sataa vettä. Joulukuussa.

Big Pharma Gaming The System (Ulkolinja: Kylmä lääkebisnes)

7.7 Billion People & Counting (Prisma: Väestöräjähdyksen haasteet)

Med Rätt at Dö (Oikeus kuolla)

Loppupäivän voikin sitten viettää kepeämmissä tunnelmissa katsellen Tuntematonta Sotilasta, jonka päivitetty versio on myöskin Areenasta katsottavissa. 

49 / 337 ( 10.22 - 13.50 )

 En taida edes aloittaa toteamista, miten päivittäiselle kirjoittamiselle taas kävi. Onneksi sentään parin viikon hiljaisuudelle on jonkinlainen syy: Oli parempaa tekemistä. 

Toisaalta olen myös käynyt mielessäni kamppailua itseni kanssa. Haluaisin kirjoittaa aiheista, jotka kuitenkin koen sen verran henkilökohtaisiksi, etten haluaisi niitä voitavan käyttää itseäni vastaan missään myöhemmässäkään tilanteessa. Tuntuisi turhalta kirjoittaa niitä mihinkään täysin suljettuun alustaa, koska eihän niitä silloin kukaan lukisi. En tosin tiedä, onko näillä kirjoituksilla muutenkaan suurempaa lukijakuntaa, harvinaisten poikkeuksien ja bottien lisäksi. 

Haluaisinkin kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani. Ehkä joku voisi löytää niistä jonkinlaista vertaistukea? Suurempaa huvia elämästäni tuskin saisi kirjoitettunakaan aikaiseksi. 

Chili josta kaikki sai alkunsa keväällä 2019. Tosin silloin se oli alle kymmenen sentin mittainen taimi, joka kieltäytyi itsepäisesti kasvamasta. Lahjoitin sen eilettäin uuteen kotiin, jotta saan tilaa uusille lajikkeille, jotka pitäisi kohtapuoliin laittaa kasvamaan. Nyt ymmärrän miksi sanotaan, että chiliharrastuskin voi viedä koko käden, tai ainakin kaiken liikenevän tilan. 

46 / 314 ( 8.51 - 15.09 )

Kymmenen kuvaa kesästä. En muistanutkaan mitä kaikkea sitä on tullut nähtyä ja tehtyä. Vähän kuin kesää ei olisi ollutkaan. 

Kesän ensimmäiset hillankukat tuli bongattua 29 kilometriä Helsingin rautatieasemasta.

Lenkkitoveri kesän ensimmäisellä yli 10 kilometrin lenkillä. Polkumme tosin vain ristesivät.

Ensimmäiset itse kasvatetut chilit.

Hämärä rakennus keskellä metsää. Seinässä rapistunut kyltti - varokaa mehiläisiä. 70-luvulla paikalla on vielä ollut peltoa. Mehiläisiä ei enää näkynyt. 

Alkukesällä valokuvausryhmät pursusivat kuvia kukkivista tupasvilloista. Päätin olla erilainen ja kuvata ne vasta kukintansa lopuksi. 

Poimin yhteensä yli 60 kiloa hilloja. Välillä sankoon eksyi myös salamatkustajia, 

kuvassa on kimalaiskuoriainen Trichius fasciatus. 

Kunnollisia ukonilmoja ei sattunut kohdalle yhtäkään. 

Sain mato-ongella ison säyneen. Oli hyvää savustettuna. 

Vanha navetta sai purkutuomion. 

Lehmän kytkye on aikanaan katkaistu puukolla. On tiedetty, ettei karja tilalle enää palaa. 

Kesän yhdet ja ainoat festivaalit, töissä tietenkin. Oikeasti ehdin myös nauttiman olostani.

45 / 312 ( 8.43 - 15.16 )

Mietiskellessäni sukeltelua tuli mieleeni, että minusta on otettu valokuva sukeltelemassa jossain kirkkaansinisessä vedessä. Huomasin että minulla on tuossa kuvassa keltaiset räpylät. Ne samat räpylät olivat edelleen käytössä edellä mainitulla reissulla, yli viisitoista vuotta tuon kuvan jälkeen. Olisivat käytössä edelleen, mutta onnistuin taittamaan toisen vahingossa poikki horjahtamalla sen päälle. Onneksi jeesusteippipatentti toimi siihen asti, että ehdin etsiä itselleni uudet. Keltaiset oli valmistettu Kiinassa ja ostettu halpakaupasta, uudet siniset ovat Italialaista alkuperää. Toivottavasti ne kestävät vähintään tuplaten. Kun nyt pääsisivät vähän useammin käyttöön... 

Samasta kansiosta... Tämä oli pitkään suosikkikuvani, on ehkä edelleen. 

45 / 310 ( 8.36 - 15.24 )

Ehkä ihan hyvä etten haastanut itseäni. Arvasinhan jo etukäteen, miten siinä tulisi käymään. ... se olisi mennyt. 

Onpas nykyään hankalaa laittaa kuville selitetekstejä.

Sain kuulla että olen hyvä kertomaan tarinoita. Olen joskus miettinytkin, pitäisikö harkita tarinankertojan uraa. Sekin olisi varmaan jotain alustatalouteen perustuvaa halpatyötä. 

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen jo pariin otteeseen matkustanut loppuunpalamisen päätteeksi Intiaan. Epätietoisuus seuraavan yön nukkumapaikasta, huomattavasti suurempi todennäköisyys joutua rikoksen uhriksi, ihmispaljous ja moni muu seikka tekevät siitä täydellisen matkakohteen silloin, kun oman ulko-ovenkin avaaminen on hankalaa. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta poistua ihan niin kauas ja niin pitkäksi aikaa, piti siis tyytyä budjettiversioon. 

Kävin moskeijassa

Varasin matkan 8. tammikuuta hetki vuorokauden vaihtumisen jälkeen. Jäin seurailemaan maailman lentoliikennettä ja sattumalta huomasin, että muutamat Eurooppalaisten lentoyhtiöiden operoimat koneet kääntyivät reiteiltä pois Irakin ja Iranin ilmatiloista. Muutama tunti tästä Ukraine International Airlinesin lento 752 ammuttiin alas. Onneksi en ole taikauskoinen, muuten olisin saattanut epäillä, että jollain olisi ollut jotain sanottavaa lähtöäni vastaan. 

Hitto että kirjoittamisen kielioppi ruostuu nopeasti. 

Pakettimatka, viikko vaihtelevan tuulista säätä, ruokaa tarjolla tietyllä kellonlyömällä ja sukeltelukelpoinen meri heti hotellin pihasta. Samalla hinnalla saa tällä hetkellä niukin naukin kaksi yötä suomalaisessa hotellihuoneessa, josta voi mahdollisesti nähdä revontulia, ei aterioita. Tällä kertaa maksoin jopa yhteiskuljetuksesta hotellille. Lähdin matkaan vailla muita tavoitteita, kuin käydä katsomassa edes yksi auringonnousu. 

Pakollinen kissakuva

Seurasin nousevaa aurinkoa heti ensimmäisenä aamuna. Hipsin heti se jälkeen rauhalliselle lenkille. Kävelin takaisin hotellille kulkukoiran hampaanjäljet pakarassani. Onneksi vain ihoa rikkomattomia ruhjeita, mutta kuljin jatkossa alueen läpi aina jotain kättä pidempää mukana. Koira nimittäin yritti seuraavana päivänä käydä päälle ihan tosissaan. Otin vinkistä vaarin ja luovuin aamulenkeistä. Suuntasin sen sijaan heti aamiaisen jälkeen kohti merta. Rakastuin aamupalalla tarjottuihin härkäpapumuhennokseen ja suolattuun tuorejuustoon. Kylkeen vielä valkoisesta vehnästä paistettu leipä. Voisin syödä tuota kolminaisuutta aamiaiseksi vaikka elämäni loppuun asti. 

Merelle siis. Vesi oli kylmää, tai niin kylmää ettei sen varassa voinut viettää puolta tuntia pidempää ilman märkäpukua. Tuuli nostatti parina päivänä vähän turhan voimakasta aallokkoa, mutta parina tyynempänä päivänä oli hyvä lämmitellä sukellusten välissä käveleskellen laskuveden paljastamia rantakaistaleita. Sukeltelen siis ilman laitteita pelkällä maskilla ja räpylöillä muutaman metrin syvyyteen, käyden usein vain nopeasti hengittämässä veden pinnalla. Hotellin rannalla oli onneksi vielä jonkin verran vedenalaista elämää, vaikka sen perässä joutui uimaan melko pitkälle rantaviivasta. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olihan se vähän riskialtista hommaa toteuttaa yksin... 

Kävin kävelemässä myös pari pidempää, 15-20 kilometrin lenkkiä. Taksikuskit eivät ymmärtäneet harrastustani. Muuten en kohdannut yksin liikkuessa ongelmia, mitä nyt vanhempi mieshenkilö tuli kysymään olenko armeijasta, kun istuin kirjottamassa päiväkirjaa  kaupunkialueella. En tiedä onko tuollainen hyvä vai huono merkki, kun useammassa risteyksessä päivystää panssariajoneuvo. Yhtenä iltana vietin aikaa isohkon ostoskeskuksen ruokakaupassa tutkaillen eri teelaatuja ja saippuamerkkejä. Kodintavaraosastolta tarttui mukaan turkkilaistyyppinen kahvipannu, mutteripannun, pressopannun ja aeropressin seuraksi. 

Illaksi kotiin

Olen kiittänyt itseäni, että tuli lähdettyä nopealla päätöksellä. En tiedä pääsenkö enää palaamaan kyseiseen maahan. Toivottavasti vielä joskus.