Ehkä ihan hyvä etten haastanut itseäni. Arvasinhan jo etukäteen, miten siinä tulisi käymään. ... se olisi mennyt.
Sain kuulla että olen hyvä kertomaan tarinoita. Olen joskus miettinytkin, pitäisikö harkita tarinankertojan uraa. Sekin olisi varmaan jotain alustatalouteen perustuvaa halpatyötä.
Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen jo pariin otteeseen matkustanut loppuunpalamisen päätteeksi Intiaan. Epätietoisuus seuraavan yön nukkumapaikasta, huomattavasti suurempi todennäköisyys joutua rikoksen uhriksi, ihmispaljous ja moni muu seikka tekevät siitä täydellisen matkakohteen silloin, kun oman ulko-ovenkin avaaminen on hankalaa. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta poistua ihan niin kauas ja niin pitkäksi aikaa, piti siis tyytyä budjettiversioon.
Varasin matkan 8. tammikuuta hetki vuorokauden vaihtumisen jälkeen. Jäin seurailemaan maailman lentoliikennettä ja sattumalta huomasin, että muutamat Eurooppalaisten lentoyhtiöiden operoimat koneet kääntyivät reiteiltä pois Irakin ja Iranin ilmatiloista. Muutama tunti tästä Ukraine International Airlinesin lento 752 ammuttiin alas. Onneksi en ole taikauskoinen, muuten olisin saattanut epäillä, että jollain olisi ollut jotain sanottavaa lähtöäni vastaan.
Hitto että kirjoittamisen kielioppi ruostuu nopeasti.
Pakettimatka, viikko vaihtelevan tuulista säätä, ruokaa tarjolla tietyllä kellonlyömällä ja sukeltelukelpoinen meri heti hotellin pihasta. Samalla hinnalla saa tällä hetkellä niukin naukin kaksi yötä suomalaisessa hotellihuoneessa, josta voi mahdollisesti nähdä revontulia, ei aterioita. Tällä kertaa maksoin jopa yhteiskuljetuksesta hotellille. Lähdin matkaan vailla muita tavoitteita, kuin käydä katsomassa edes yksi auringonnousu.
Seurasin nousevaa aurinkoa heti ensimmäisenä aamuna. Hipsin heti se jälkeen rauhalliselle lenkille. Kävelin takaisin hotellille kulkukoiran hampaanjäljet pakarassani. Onneksi vain ihoa rikkomattomia ruhjeita, mutta kuljin jatkossa alueen läpi aina jotain kättä pidempää mukana. Koira nimittäin yritti seuraavana päivänä käydä päälle ihan tosissaan. Otin vinkistä vaarin ja luovuin aamulenkeistä. Suuntasin sen sijaan heti aamiaisen jälkeen kohti merta. Rakastuin aamupalalla tarjottuihin härkäpapumuhennokseen ja suolattuun tuorejuustoon. Kylkeen vielä valkoisesta vehnästä paistettu leipä. Voisin syödä tuota kolminaisuutta aamiaiseksi vaikka elämäni loppuun asti.
Merelle siis. Vesi oli kylmää, tai niin kylmää ettei sen varassa voinut viettää puolta tuntia pidempää ilman märkäpukua. Tuuli nostatti parina päivänä vähän turhan voimakasta aallokkoa, mutta parina tyynempänä päivänä oli hyvä lämmitellä sukellusten välissä käveleskellen laskuveden paljastamia rantakaistaleita. Sukeltelen siis ilman laitteita pelkällä maskilla ja räpylöillä muutaman metrin syvyyteen, käyden usein vain nopeasti hengittämässä veden pinnalla. Hotellin rannalla oli onneksi vielä jonkin verran vedenalaista elämää, vaikka sen perässä joutui uimaan melko pitkälle rantaviivasta. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olihan se vähän riskialtista hommaa toteuttaa yksin...
Kävin kävelemässä myös pari pidempää, 15-20 kilometrin lenkkiä. Taksikuskit eivät ymmärtäneet harrastustani. Muuten en kohdannut yksin liikkuessa ongelmia, mitä nyt vanhempi mieshenkilö tuli kysymään olenko armeijasta, kun istuin kirjottamassa päiväkirjaa kaupunkialueella. En tiedä onko tuollainen hyvä vai huono merkki, kun useammassa risteyksessä päivystää panssariajoneuvo. Yhtenä iltana vietin aikaa isohkon ostoskeskuksen ruokakaupassa tutkaillen eri teelaatuja ja saippuamerkkejä. Kodintavaraosastolta tarttui mukaan turkkilaistyyppinen kahvipannu, mutteripannun, pressopannun ja aeropressin seuraksi.
Olen kiittänyt itseäni, että tuli lähdettyä nopealla päätöksellä. En tiedä pääsenkö enää palaamaan kyseiseen maahan. Toivottavasti vielä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti