Se on kevät nyt. Talven tampatut ladut ovat sulaneet hiihtokelvottomiksi ja juoksukausi on korkattu. Lampolassa on saatettu elämään monta uutta sielua, joiden kohtalona on syksyllä päätyä pataan.
Hieman hiljaista on jälleen ollut kirjoitusrintamalla. Syytän tällä kertaa päättynyttä kouluvuotta kiireineen. Lisäksi vietin yhden viikonlopun autellen karitsointien kanssa toisessa viimekesäisistä harjoittelupaikoistani. Erilaiset mahdolliset syntyvän karitsan virheasennot tulivat tutuiksi ja jouduinpa auttamaan maailmaan kokonaisuudessaan yhdet kuutoset, kun emän synnytys ei mahdollisesta virheasennosta johtuen käynnistynyt kunnolla lähes vuorokauden odottelunkaan jälkeen. Toinen viikonloppu kului alakulttuuritapahtumassa talkoillen, nukkumaan ei sielläkään pahemmin ehtinyt, kuten ei lampaita vahtiessakaan. Työ- ja hereilläolotunteja kertyi perjantaiaamusta kello 9.15 lauantai-iltapäivään, jolloin torkahdin kevyeen uneen ehkä tunniksi, jatkuen sunnuntaiaamuyöhön.
Maanantaina kävin kahdeksan tunnin yöunien jälkeen tutkailemassa sykemittarin kanssa kävellen, vaikuttaako rasitus ja valvominen sykkeeseen. Havaitsin nimittäin että vuorokauden valvomisen jälkeen pysyessäni hetken lattialla vaakatasossa selkää lepuuttamassa, pulssini laski jopa alemmas kuin normaali lepopulssini. Mittasin tätä tosin vain manuaalisesti tunnustelemalla. Kävelylenkille ei tullut mittaa kuin vajaat kuusi kilometriä ja vauhtikin pysyi hieman alle 6 km tunnissa. Sanottakoon tämän kevään liikkumisista että 10 km kävelylenkit ovat menneet noin 7 km tunti -vauhdilla taakankin kanssa kevyesti. Muutama viikko sitten kävin juoksemassa kolmisen kilometriä, joka sujui kevyesti siitä huolimatta tai sen takia, että jätin analytiikkalaitteet kotiin. Sama ongelma toistui tänään, kun kävin tutkailemassa lähimaastojen lumitilannetta. Tarkoitus oli vain kävellä, mutta päädyinkin juoksemaan 8 km lenkistä nelisen kilometriä, paikoitellen polveen asti yltävässä sohjossa pitkin vaaranrinnettä kulkevia polkuja. Ehkä ensi viikolla pitäisi ottaa ohjelmaan maksimisykkeiden testaus ja kokeilla, kuinka pitkään sitä yhtäjaksoisesti oikeasti jo jaksaisi juosta tasaista maastoa tällä kunnolla.
Luistelukausikin päättyi tältä keväältä. Kävin siis paikallisen luisteluseuran tarjoamassa aikuisille suunnatussa harrastelijaryhmässä kerran viikossa luistelemassa ja verestämässä vanhoja taitoja. Kaatuminen ainakin sujui yhtä hyvin kuin lapsenakin. Sinällään olisi mielenkiintoista jatkaa harrastusta syksyllä, mutta jotenkin tuntui ettei ryhmän tavoitetaso ja harjoittelun intensiteetti oikein kohdanneet omieni kanssa. Koska kyllähän se vanha kärpäsenpurema alkoi taasen kutiamaan, että kaikki yksöishypyt olisi mukava saada hallintaan ja päästä edes ne yhdet kunnolliset kilpailut käymään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti