9 / 59 ( 7.35 - 17.42 )

Otin tänään työn alle dokumentit auringonkukkaöljystä, lähinnä siksi että se oli aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä. Yritin etsiä kansioistani kuvaa auringonkukasta, mutta ne ainoat jotka muistan tallentaneeni, ovat kadonneet kovalevyjen vaihtuessa ja kadotessa. Muistan että yhdessä valokuva-albumissa olisi lapsena ottamani kuva, mutta se on fyysisesti kaukana tässä hetkessä. Mitäköhän hyötyä siitäkin on, että muistaa kaksikymmentä vuotta vanhoja merkityksettömiä asioita. 

Ehkä joidenkin on hyvä muistaa. Tänä päivänä maailma unohtaa nopeasti.

Sotaa käydään nyt eurooppalaisten mielissä. 

Informaatiosotaa. 

Kukaan tuskin voi kieltää, etteikö tämä sota olisi alkanut jo vuosia sitten. Kukaan tuskin voi tietää, ketkä ovat sodan tosiallisia osapuolia. Uskon että nekin, joilla pitäisi olla paras mahdollinen tieto asiasta, ovat tällä hetkellä epäuskoisia. Toki olen vain kansalainen vailla syvempää ymmärrystä, tietoa tai valtaa, joten edellä kirjoittamani on todennäköisesti täyttä kuvitelmaa ja väärää informaatiota. 

Kuuntelen tätä kirjottaessani Venäjän edustajan puhetta Yhdistyneiden Kansakuntien hätäkokouksessa. Se kuulostaa omiin korviini sisällöllisesti täysin järjettömältä, mutta en halua enää uskoa edes selkeitä valheita valheiksi. Olen seurannut sekä sensuroimattomia lähteitä, valtion tukemia medioita, yksityishenkilöiden sosiaalisen median tilejä että instituutioita, joita pidetään nykyaikaisen demokratian kulmakivinä. Jokainen näistä on tuottanut informaatiota, joka on jo ehtinyt paljastua epätodeksi, jos epätosi voidaan määritellä.

Olemmeko me itse osallisia tähän sotaan kuluttamalla sosiaalista mediaa, vaatimalla lisää sisältöä, janoamalla uskottavampaa kertomusta, etsimällä ajantasaista videokuvaa ja jakamalla tätä kaikkea eteenpäin? En tiedä. Yhdistääkö vai erottaako tämä naapurikansoja, eurooppalaisia tai koko maailmaa. En tiedä. Presidentti Zelensky on puheissaan kutsunut tätä tilannetta sanoin, jotka on käännetty englanniksi people’s war. Ihmisten sota. 

Ihmisten on muututtava. Ihmiset ovat muuttuneet.

8 / 57 ( 7.43 - 17.17 )

Näinä päivinä tuntuu entistä vaikeammalta sanoa mitään. 

Työteho on kärsinyt huomattavasti torstaiaamusta lähtien. Toisella silmällä on tullut seurattua liveuutislähetystä päivänpolttavasta puheenaiheesta. Onneksi virallisista dokumenteistakin löytyy välillä ylläolevan kaltaisia heittoja, jotka saavat suupielet hetkeksi hymyyn. 

Kun kaikki isovanhemmat ovat aikanaan joutuneet lähtemään rintamalle tai evakkoon, on epäluulo itänaapuria vastaan istutettu jo ennen syntymää. Muistan seuranneeni Ukrainan tilannetta vuonna 2014 ja sen jälkeenkin tarkalla silmällä, vaikka kotimaiset medialähteet ja sosiaalinen media sen melko nopeasti tuntuivat unohtavan. Tilanne ei tullut itselleni yllätyksenä. 

En tiedä miten hulluus pitäisi määritellä. Tai ehkä tiedänkin: se on mielentila jossa uskotaan niin vahvasti omiin harhoihin, että hyökätään viattomien ihmisten kimppuun. 

Oma hulluuteni on ihmisten onneksi toisenlaista. Niin pitkään kuin muistan, pian kaksikymmentä vuotta taaksepäin, minulla on ollut tunne että jotain suurta ja jotain pahaa tulee tapahtumaan. Nuorempana en osannut tarkemmin määritellä, mitä tuo tunne tarkoitti tai miten se pitäisi sanoittaa. Iän karttuessa se alkoi selkiintyä. Viime päivin olen usein muistellut sitä hetkeä keväällä 2019, kun istuin keittiön pöydän ääressä, katsellen joen yli Ruotsin puolelle ja ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin ääneen, että olemme menossa kohti sotaa. 

Syksyllä 2019 huomasin muutoksen. Ehkä muutaman päivän aikana tuo jatkuvasti raskaammaksi muuttunut tunne katosi. Vuosien jälkeen se tuntui kauhistuttavalta, kuin oleellinen osa itsestäni olisi kuollut. Sitten maailman täytti uutisointi koronaviruksesta. Toivoin että näillä kahdella asialla olisi jokin yhteys, mutta nopeasti ymmärsin, että pandemialla olisi korkeintaan katalyyttinen vaikutus tapahtumiin. 

Toivon syvästi olevani vain hullu. Toivon sydämestäni että maailma ei ole menossa kohti sitä epätodennäköisyyttä, jonka mahdollisuudet vahvistuvat päivä päivältä. Toivon että Ukraina kestää. 

5 / 37 ( 8.59 - 16.03 )

Aurinko tekee kohta jo täyttä työpäivää täälläkin. Chilit on laitettu kasvamaan. Elämään pitäisi muodostaa normaali päiväjärjestys? 

Sanoivat että elämässä pitää kokeilla kaikkea. Päädyin sitten kokeilemaan valtion leivissä olemista. Onneksi vain harjoitteluasteella. Mutta on sekin jotain uutta, verrattuna tuohon yllä olevan kuvan työpisteeseen, jossa ei siinäkään ollut valittamista. Ihan itse suunnittelin ja rakensin, ainakin muistaakseni. Täytyy toivoa että tästä jäisi käteen muutakin kuin rasitusvammoja. 

Outoa miten työasioista on vaikea kirjoittaa. Suunnittelin että saisin vihdoin ajateltua ulos sitä, mitä olisin oikeasti elämässäni halunnut tehdä, jos sellaista nyt voi ikinä tietääkään. Ehkä sen tiedostaminen, etteivät oma fysiikka ja psyyke tule ikinä riittämään noihin hommiin niin että niistä saisi elantoa itselleen, tekee asiasta vielä liian karvaan. 

Piti vielä mainitsemani että Ylen Areenassa on vielä muutaman viikon katsottavissa Pet Shop Boys:n livekeikka vuodelta 2018 Royal Opera Housesta. Satuin näkemään tämän osittain uudenvuodenaattoyönä ja vaikken kokoonpanoa ole sen suuremmin kuunnellutkaan, yllättävän moni kappale kuulosti hyvinkin tutulta. Esityksen visuaalinen ilme ainakin miellytti omaa silmää. Soi tälläkin hetkellä taustalla. https://areena.yle.fi/1-50470531

2 / 14 ( 10.21 - 14.31 )

Olen taas päiväkausia kirjoitellut asioita blogiin. Tosin vain ajatuksen tasolla. Milloinkohan tulevaisuudessa ajatukset voisi siirtää tekstimuotoisiksi ilman kirjoittamisen tuskaa? 

Syksystä asti on mielessä pyörinyt aihe, josta kirjoittaminen on muodostunut jo lähes ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Oikeastaan lähdin viime kesänä töihin puolittain sillä ajatuksella, että voisin sanoittaa ja analysoida kokemaani verraten sitä yleisesti vallitseviin käsityksiin maataloustyöstä. Miksi alalle on niin vaikea saada kotimaista työvoimaa? 

En tiedä ovatko kokemukseni lopultakaan vertailukelpoisia edes alan sisällä. Miten voin puhua asiasta ilman, että asetan työnantajaani huonoon valoon, ilman että joudun yleistämään ja yksinkertaistamaan asioita liikaa? Olisiko kokemuksesta kirjoittamisessa lopulta mitään hyötyä kenellekään? 

Ainakin peruskunto kasvoi kesällä, jos ei muuta hyvää. Juoksin joulunpyhinä melko säännöllisesti, vaikka matkan ja vauhdin pitäminen kohtuudessa olikin vaikeaa. Tuntuu että jaksamista olisi vaikka kuinka pitkälle, mutta etenkin säärten lihaksilla on vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Onneksi viime vuosien kaltaisia penikkaongelmia ei ole vielä (kop kop) ilmennyt. Ehkä voisin tämän kevään aikana yrittää vihdoin päästä tämän vikalistani kanssa jonkin ammattilaisen käsittelyyn. Sunnuntaina, jos kuut tähdet ja hallitus ovat oikeissa asennoissa, jatkuvat balettitreenit. Alkuviikosta olisi täysikuu, hyvä syy kaivaa villasukat kaapista ja lähteä vaaranlaidalle juoksentelemaan. 

Jos viime vuosien kotona istumisesta ja läppärin näytön tuijottamisesta ei ole muuta hyötyä, niin koen ainakin puhutun englannin kielen ymmärtämiseni parantuneen huomattavasti. Ei tee enää pahaa katsoa elokuvia tai sarjoja ilman tekstityksiä, en edes eräänä päivänä huomannut, että tv:stä tulleessa  luontodokumentissa oli selostus englanniksi ja ilman tekstityksiä, ennen kun joku huomautti asiasta. Kiitos siis Youtube:lle ja kaikille jotka tekevät sinne asiallista sisältöä. Risuja ja muita vitsauksia kaikille asiattomuuksia levittäville. Ohessa kolme mainintaa kanavista, joita muiden muassa tulee seurattua: 

Sheepishly Me: https://www.youtube.com/c/SandiBrock Kanadalainen lammasfarmari, joka näinä päivinä saavutti puolen miljoonan seuraajan merkkipaalun. Ammatillisestikin mielenkiintoista sisältöä ja vastasyntyneitä karitsoita neljä kertaa vuodessa. Kykenisiköhän sitä itse jonakin päivää samaan?

Peter Santanello: https://www.youtube.com/c/PeterSantenello Amerikkalainen matkavloggaaja on ehkä hieman vähättelevä ilmaus. Ihailen miehen kykyä kulkea pitkin maailmaa ja kohdata ihmisiä kuin kaikille ystävällinen kultainennoutaja. 

Airforceproud95: https://www.youtube.com/user/Airforceproud95 Olkoon tämä kolmikon musta hevonen. Lentokonesimulaattoripelaamista ei niin vakavalla huumorilla. Olen jo supernintendon ajoista asti ollut mieluummin videopeleissä sivustaseuraaja, mutta en lakkaa ihastelemasta sitä yhteisöllisyyttä mitä nykyajan interaktiiviset pelit parhaimmillaan tarjoavat. 

51 / 355 ( 9.25 - 15.11 )

Kuten muuttolinnut, minäkin suuntaan talven pimeimmiksi päiviksi etelään. Auringonvalon aika ei tosin lisäänny tässä tapauksessa kuin muutamalla tunnilla. Onneksi päivä huomenna pitenee jo pohjoisessakin. 

Matkasin tällä kertaa itselleni poikkeuksellisesti metallilinnun siivillä. Finnair tarjosi kilpailukykyisimmän hinnan ja näinä aikoina tunnin lento tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta, kuin lähes kymmenen tuntia junassa tai kaksitoista bussissa. Olen pitänyt lentomatkustamisesta jo pienestä pitäen ja matkustanut lapsena yksinkin useita kertoja. Mieleenpainuvin on ollut varmaankin lento potkurikoneella melkoisessa talvimyrskyssä, kun lentoemot eivät meinanneet turbulenssin takia ehtiä edes tarjoilua hoitamaan ja laskeutumisvaiheessa kauhistuneita kiljahduksia kuului myös aikuisten matkustajien suusta. Minä nautin silloinkin kyydistä ikkunapaikallani siiven kohdalla, aivan kuten nytkin. Matka tosin sujui hyvinkin tasaisesti pienestä sivutuulen ravistelusta huolimatta, vaikka perämiehellä olikin selvästi kiire kotiin oletettavasti illan viimeiseltä lennolta, päätellen siitä millä vauhdilla lentoon lähdettiin ja maahan saavuttiin jarrut vinkuen. 

Auringonvalon lisäksi nautin täällä etelässä ollessa siitä, että majapaikka sijaitsee vain hieman sivussa EFHK:n 04/22-kiitoteiden nousu- ja laskureiteiltä, tosin sopivan kaukana melutasoon nähden. Mutta viime päivinä pohjoistuulen vallitessa on ollut mukava seurailla nousevia koneita ikkunasta ja bongailla niitä myös lenkkeillessä. Juoksuharrastukseni on ollut viime aikoina enemmän ja vähemmän tauolla johtuen ensin loukkaantumisista, sitten fyysisestä työstä ja viime aikoina useammista tanssitreeneistä viikossa, jotka tosin jäivät vuorostaan tauolle kiitos pandemian... On kuitenkin ollut mukava huomata että peruskunto on jopa entistä parempi ja täällä tasaisen maan alueella on ollut mukava juosta näin kylmiltäänkin. Ajattelin hyödyntää joulunpyhät lenkkeillen ja toivottavasti palata takaisin baletin pariin vuoden vaihteen jälkeen. 

Oikeastaan ajattelin alun perin kirjoittaa tänään onnellisuudesta. Niin pitkään kuin kykenen muistamaan, olen kokenut onnellisimmat hetket elämässäni istuessani jonkin liikkuvan kulkuvälineen kyydissä: on kyseessä ollut sitten hevonen, auto, juna tai lentokone. En osaa sanoittaa mistä tuo syvä onnellisuuden tunne oikein syntyy, mutta pahimpina ahdistuksen hetkinäkin olen nauttinut jopa kaupunkiliikenteen bussissa istumisesta. Hassua että kymmenen vuoden jälkeenkin muistan, miten koin lähes pakahduttavan onnellisuuden huipun bussissa Paciuksenkadun ja Tukholmankadun risteyksessä. Helsingissä asumisen hyvä puoli olikin se, että päivittäin sai matkustaa julkisissa kulkuvälineissä. Outoa, tiedän. 

Olenkin tässä yhdenlaista ikäkausikriisiä läpikäydessäni miettinyt, miksen ole hankkiutunut ammattiin, jossa saisi matkustaa mahdollisimman paljon. Nykyisistä opinnoistakin kun valmistutaan hyvinkin maahansidottuihin ammatteihin. Tosin bongasin erään kerran, että maatalouspuolellakin on hieman vastaava järjestö kuin lääkärit ilman rajoja...

Tämän postauksen kuva on otettu tekniikan museosta Helsingistä. Ei mitään havaintoa, mikä laite on kyseessä mutta muotokielessä oli jotain silmää miellyttävää. Kävin kyseisessä museossa viime viikolla ensimmäistä kertaa ja visiittiä saattoi kutsua miellyttäväksi ainakin kävijämäärän osalta nykyisessä tilanteessa. Paikalla oli nimittäin ainoastaan kaksi muuta kävijää, joista toinen oli taapero. Ehkä museo onkin suunnattu eniten lapsille ja nuorille, aikuisena olisi kaivannut enemmän selittäviä ja taustoittavia tekstejä esillä olleiden eri laitteiden yhteyteen. Museota kierrellessä huomasi kyllä, miten vähän sitä loppujen lopuksi ymmärtääkään sähköstä ja sähköteknisistä sovelluksista, vaikka ne ovatkin niin äärettömän oleellinen osa nykyistä jokapäiväistä elämää. Paha mieli reilusta tunnin vierailusta ei kuitenkaan jäänyt, koska oli torstai ja museon sisäänpääsyn hintana "maksa mitä haluat". 

48 / 337 ( 10.21 - 13.51 )

Synkkää, kovin synkkää. Muutenkin kuin auringonvalon puolesta, jota riittää häthätää kolmeksi tunniksi. Ylihuomiseksi on luvattu kolmekymmentä astetta pakkasta. 

Missä menee raja katu- ja kotikoiran välillä?

Nojatuolimatkan vähän lämpimämpiin maisemiin tarjosi tälläkin kertaa Yle Areena, josta vielä hyvän tovin on katsottavissa dokumenttielokuva Stray, suomennettuna Istanbulin koirat. Onkohan suomentaja miettinyt, minkälaisia mielleyhtymiä katsojille tulee, kun Syyriasta kotoisin olevia ja kadulla majailevia poikia kutsutaan periaatteessa koiriksi? Sillä yhtä paljon kuin koiria, dokumentti seuraa myös kadulla eläviä ihmisiä, joista toisia siedetään paremmin, toisia huonommin. 

Mielenkiintoista seurattavaa on sekä ihmisten suhtautuminen katukoiriin, että koirien suhtautuminen ihmisiin. Olen itse aikaisemmin suhtautunut kulkukoiriin suhteellisen neutraalisti, ystävällisille koirille olen ollut itsekin ystävällinen. Tietynlainen epävarmuus on kuitenkin astunut mukaan elämään, sen jälkeen kun egyptiläinen katunarttu upotti hampaansa kyselemättä kankkuuni, onneksi tosin ilman suurempia vammoja. Yllätyin tästä itsekin, koska useimmiten olen tullut kaikkien koirien kanssa toimeen ja nekin koirat, jotka eivät tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen, ovat omistajiensa hämmästykseksi tai kauhuksi olleet oikein ystävällisiä. Kauhistunut omistaja seurasi vierestä kun hänen metsästys/vetokoira/alkukantarotusekoituksensa hetken tutustumisen jälkeen oli haltioissaan puremassa minua leuasta ja nuolemassa kaulasta. Ei se kuulemma ikinä ollut kenellekään tehnyt niin. 

47 / 332 ( 10.02 - 14.07 )

 Saako näistä asioista puhua? Saako edes kirjoittaa? Siirrän vastuun lukijalle. 

Bongasin kyseisen kirjan tovi sitten suomalaisen kirjakaupan poistohyllystä, enkä voinut vastustaa kiusausta. En ole vielä lukenut sitä ja oikeastaan olin jo kokonaan unohtanutkin sen olemassaolon. Alan olla entistä vahvemmin uskossa, että kohtalolla tai millä lieneekään, on kohdallani äärimmäisen kiero huumorintaju. 

Jo edellisessä kirjoituksessa mainiten, törmäsin viime viikon lopulla Internetin ihmemaassa ihmiskohtaloon, joka jäi mieleen pyörimään. Ensimmäiseksi mieleen toki tuli, ettei kyseessä voi olla todellinen tapaus, mutta hetken tutkiskelun jälkeen oli pakko uskoa, että ainakin tarinan alku ja loppu ovat totta. Mutta saako tällaisia tarinoita kertoa?

Ymmärtääkseni suomalaisessa mediassa on tehty sanaton periaatepäätös rajoittaa uutisointia itsemurhista, perusteltuna sillä että tarkat kuvaukset tapahtumista voisivat esimerkillään aiheuttaa vastaavien tekojen lisääntymistä. Uskoisin että tällä halutaan myös helpottaa kuolleen omaisten ja läheisten tilannetta asian käsittelyn suhteen. Intiassa paikallisessa sanomalehdessä vastaan tuli vastaan uutinen, jossa koko nimellä, kasvoilla ja melko yksityiskohtaisella kuvauksella kerrottiin sikäläisen opettajan tappaneen itsensä. Onko eettisesti oikein, että tällaisten tapausten tarinat jäävät etenkin nykyaikana kiertämään laajempaankin yhteisöön? Onko kyseessä sosiaaliporno, keino käsitellä omaa surua kollektiivisesti, vai peräti makaaberi viihde? 

Ehkä en edes aloita, mitä mieltä olen itsemurhasta suomenkielisenä terminä. Onko tekijä rikosoikeudellisessa vastuussa? Onko hän itse itsensä uhri? 

Tarina alkaa, kun henkilö ilman virallista kokemusta lentämisestä ottaa luvatta käyttöön matkustajakoneen kansainväliseltä lentoasemalta, onnistuu kenenkään huomaamatta rullaamaan kiitoradalle, lähtemään lentoon, lentämään yli tunnin ajan ja suorittamaan vertikaalisen ympäripyörähdyksen (nopealla haulla en löytänyt mitään järkevää suomenkielistä vastaavuutta), jota ei varmaankaan kyseisellä koneella ole ikinä oikeassa todellisuudessa tehty ja uskoakseni todentuntuisessa simulaatiossakin se vaatii taitoa. Tarina päättyy sirpaleiksi yksinäisen saaren rantaan. 

Uskomattomuudessaan tarina tarjoaa mielestäni tarttumapintaa monenlaisille lähestymiskulmille ja tulkinnoille. Joku voi ottaa sen minimipalkkaisen työläisen kannanottona. Toinen pääsee kauhistelemaan turvallisuusuhkia. Kolmas löytää syy-yhteyksiä nyky-yhteiskunnan pahoinvointiin. Neljäs heijastelee omia itsetuhoisia ajatuksiaan. Viidennen mielestä tapaus on vaan todella cool. Itselleni mielenkiintoisinta on ollut pohtia psykologisia kokemuksia tekijän ja hänen kanssaan kommunikoineiden henkilöiden kautta, vaikka olenkin vain huono keittiöpsykologi.

Millainen on se psyykkinen kuormitus, joka aiheutuu, kun tekee jotain itselleen todellisuudessa täysin vierasta, tilanteessa, jota ei ole aiemmin ikinä kokenut ja käy tätä stressiä läpi yli tunnin ajan? Mitä tapahtuu mielessä, jos ymmärtääkin yllättäen, että saattaa aiheuttaa osin tahtomattaan useiden sivullisten ihmisten kuoleman? Miltä tuntuu onnistua mahdottomassa, kun tiedostaa sen jälkeen kuolevansa? Mitä tapahtuu kun hallittuun prosessiin lisätään lähes täysin hallitsematon ja ennalta-arvaamaton tekijä, etenkin kun se mahdollisesti muodostaa uhan suurelle joukolle ihmishenkiä? Mitä tällainen muuttuja tekee kokonaisuudelle, joka perustuu lähes äärimmäiseen säännönmukaisuuteen ja sen luomaan turvallisuuteen?  

Näihin kysymyksiin tuskin koskaan löydän vastauksia tämän tapauksen kohdalla. Voin myöntää että olisi mahtavaa päästä tutustumaan tapauksen tutkinta-aineistoon lentokoneen ohjaamon äänitallentimen ja täydellisten radiokeskusteluiden kautta, mutta tiedostan hyvin ettei minulla ole sellaiseen mitään syytä tai suurempaa tarkoitusta. Halusin kuitenkin syventyä asiaan sen verran, että kuuntelin Internetissä vapaasti saatavilla olevan materiaalin keskustelusta lentokoneen ja lennonjohdon väliltä ja kirjoitin sen puhtaaksi. Jossain määrin jopa nautin siitä, pääsinhän yhdistämään kahta lähes turhaan opettelemaani taitoa, lentoliikenteen kommunikoinnin ymmärtämistä ja litterointia. Jälkimmäinen toki voisi jossain toisessa elämässä toki hyödyllinenkin taito.

Uskoakseni kuunneltavissa oleva materiaali ei ole välttämättä kovinkaan lähellä alkuperäistä, paljon on jäänyt tai jätetty pois. Epäilen että jossain määrin keskustelun kappaleet ovat vaihtaneet paikkoja ja osa saattaa olla myös tapaukseen liittymätöntä materiaalia, etenkin muuta lentoliikennettä koskevien lähetysten osalta. Perustelen tätä sillä, että mielestäni radioliikenne muiden koneiden ja lennonjohdon välillä ei muodosta loogista jatkumoa, käyty keskustelu vaikuttaa välillä hivenen epäloogiselta ja henkilön ääntä tulkittaessa ainakin itse havaitsin ristiriitaisuutta tapahtumien esitettyyn kulkuun. 

Mietin useamman päivän, onko oikein julkaista tätä litteraatiota ilman sen ihmeempää kontekstia? Olen edelleen hieman kahtiajakoisella kannalla asian suhteen. En usko tästä olevan mitään hyötyä kenellekään, toivottavasti ei haittaakaan. 

Tarkemmin tarinaan voi tutustua esimerkiksi: 

CNN: This is the man who stole and crashed the Seattle plane
Rolling Stone – The Sky Thief

Ajattelin muuten ottaa tuon edellä mainitun kirjan matkalukemiseksi, kun seuraavan kerran hyppään lentokoneeseen. Aloin vain pohtia, olisiko se kuitenkin väärin, jos viereen sattuisi istumaan todella pahasti lentopelkoinen ihminen?