9 / 64 ( 7.16 - 17.42 )

 Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, että Euroopassa käydään sotaa. Kuka olisi viisi vuotta sitten uskonut, että sotaa käyvän maan presidentti pitää motivaatiopuheen muille Euroopan maille Zoomissa? Elämme kummallisia aikoja, ihminen hyvä. 

Odotan mielenkiinnolla vajaan parin viikon päästä olevaa sosiaalisen median koulutusta. Viimeiset kymmenen päivää ovat kyllä olleet mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, mihin some parhaimmillaan ja pahimmillaan taipuu. Uskon että sillä on ollut huomattavakin vaikutus siihen, ettei Euroopan mantereella ole tällä hetkellä sotaa käynyttä maata, jolla olisi nukkehallitus ja tie ainoastaan kohti sisällissotaa. 

Helsingin sanomissa oli ihan asiallinen artikkeli Miksi synkkien uutisten imuun jää koukkuun? Psyko­terapeutti kertoo, mihin merkkeihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos kännykkä on koko ajan kädessä. Olen kyllä huomannut itsessäni, että vaikka tunnetasolla tilanne on hallinnassa, fyysisesti ruumis käy kierroksilla. Nälkä ei pahemmin vaivaa. Kokemuksesta tiedän että tämän 10 - 12 päivää jaksaa pysyä hyvinkin toimintakykyisenä, sitten alkaa tulla vaikeuksia. Olen käyttänyt aikaani treenien ohella etsiessäni tietoa, minkälaisia ihmisiä Ukrainan johdossa tällä hetkellä on. Sinänsä ole hieman yllättynyt itsekin, ettei minkäänlainen politiikka tai poliittiset henkilöt ole olleet aiemmin kiinnostukseni kohteena ainakaan Suomessa. Yksi seurantaani jäänyt on Олексій Арестович (Alexey Arestovych), jonka samettisen pehmeällä äänellä kerrottuja videopäivityksiä kuuntelen yhtä mielelläni kuin lentoliikennettä, vaikken ymmärräkään kuin sanan sieltä, toisen täältä. Onneksi kirjoitettua tekstiä on kuitenkin nykypäivänä niin äärimmäisen helppoa kääntää. Edellä mainittu on hakutulosten perusteella opiskellut jossain vaiheessa psykologiaa ja harrastanut yllätys yllätys: näyttelemistä. 

Ihan samanlaista esiintymistä kameroiden edessä en nähnyt eilen Suomen presidentiltä Amerikan mantereella. Pitää kyllä kutenkin kehua Salen puhujanlahjoja, onnistui sanomaan paljon sanomatta mitään. Itselleni ehkä sanoja tärkeämpää oli kuitenkin kehonkieli, ellei sekin sitten tarkoituksellisesti kertonut väärää informaatiota. Että Suomeen ei kohdistu tällä hetkellä uhkaa. Että nyt pitäisi vaan pyrkiä välttämään kaikkia virheen mahdollisuuksia... Virheet ovat aina todennäköisiä. Monen pienen ja merkityksettömän virheen johtaessa aina vain toiseen virheeseen, voi lopputulos olla katastrofaalinen. Siihen olen alkanut henkisesti valmistautua. Tai viimeistellä sitä valmistautumista, mitä olen vuosien aikana tehnyt.

Океан Ельзи - Не твоя війна

9 / 59 ( 7.35 - 17.42 )

Otin tänään työn alle dokumentit auringonkukkaöljystä, lähinnä siksi että se oli aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä. Yritin etsiä kansioistani kuvaa auringonkukasta, mutta ne ainoat jotka muistan tallentaneeni, ovat kadonneet kovalevyjen vaihtuessa ja kadotessa. Muistan että yhdessä valokuva-albumissa olisi lapsena ottamani kuva, mutta se on fyysisesti kaukana tässä hetkessä. Mitäköhän hyötyä siitäkin on, että muistaa kaksikymmentä vuotta vanhoja merkityksettömiä asioita. 

Ehkä joidenkin on hyvä muistaa. Tänä päivänä maailma unohtaa nopeasti.

Sotaa käydään nyt eurooppalaisten mielissä. 

Informaatiosotaa. 

Kukaan tuskin voi kieltää, etteikö tämä sota olisi alkanut jo vuosia sitten. Kukaan tuskin voi tietää, ketkä ovat sodan tosiallisia osapuolia. Uskon että nekin, joilla pitäisi olla paras mahdollinen tieto asiasta, ovat tällä hetkellä epäuskoisia. Toki olen vain kansalainen vailla syvempää ymmärrystä, tietoa tai valtaa, joten edellä kirjoittamani on todennäköisesti täyttä kuvitelmaa ja väärää informaatiota. 

Kuuntelen tätä kirjottaessani Venäjän edustajan puhetta Yhdistyneiden Kansakuntien hätäkokouksessa. Se kuulostaa omiin korviini sisällöllisesti täysin järjettömältä, mutta en halua enää uskoa edes selkeitä valheita valheiksi. Olen seurannut sekä sensuroimattomia lähteitä, valtion tukemia medioita, yksityishenkilöiden sosiaalisen median tilejä että instituutioita, joita pidetään nykyaikaisen demokratian kulmakivinä. Jokainen näistä on tuottanut informaatiota, joka on jo ehtinyt paljastua epätodeksi, jos epätosi voidaan määritellä.

Olemmeko me itse osallisia tähän sotaan kuluttamalla sosiaalista mediaa, vaatimalla lisää sisältöä, janoamalla uskottavampaa kertomusta, etsimällä ajantasaista videokuvaa ja jakamalla tätä kaikkea eteenpäin? En tiedä. Yhdistääkö vai erottaako tämä naapurikansoja, eurooppalaisia tai koko maailmaa. En tiedä. Presidentti Zelensky on puheissaan kutsunut tätä tilannetta sanoin, jotka on käännetty englanniksi people’s war. Ihmisten sota. 

Ihmisten on muututtava. Ihmiset ovat muuttuneet.

8 / 57 ( 7.43 - 17.17 )

Näinä päivinä tuntuu entistä vaikeammalta sanoa mitään. 

Työteho on kärsinyt huomattavasti torstaiaamusta lähtien. Toisella silmällä on tullut seurattua liveuutislähetystä päivänpolttavasta puheenaiheesta. Onneksi virallisista dokumenteistakin löytyy välillä ylläolevan kaltaisia heittoja, jotka saavat suupielet hetkeksi hymyyn. 

Kun kaikki isovanhemmat ovat aikanaan joutuneet lähtemään rintamalle tai evakkoon, on epäluulo itänaapuria vastaan istutettu jo ennen syntymää. Muistan seuranneeni Ukrainan tilannetta vuonna 2014 ja sen jälkeenkin tarkalla silmällä, vaikka kotimaiset medialähteet ja sosiaalinen media sen melko nopeasti tuntuivat unohtavan. Tilanne ei tullut itselleni yllätyksenä. 

En tiedä miten hulluus pitäisi määritellä. Tai ehkä tiedänkin: se on mielentila jossa uskotaan niin vahvasti omiin harhoihin, että hyökätään viattomien ihmisten kimppuun. 

Oma hulluuteni on ihmisten onneksi toisenlaista. Niin pitkään kuin muistan, pian kaksikymmentä vuotta taaksepäin, minulla on ollut tunne että jotain suurta ja jotain pahaa tulee tapahtumaan. Nuorempana en osannut tarkemmin määritellä, mitä tuo tunne tarkoitti tai miten se pitäisi sanoittaa. Iän karttuessa se alkoi selkiintyä. Viime päivin olen usein muistellut sitä hetkeä keväällä 2019, kun istuin keittiön pöydän ääressä, katsellen joen yli Ruotsin puolelle ja ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin ääneen, että olemme menossa kohti sotaa. 

Syksyllä 2019 huomasin muutoksen. Ehkä muutaman päivän aikana tuo jatkuvasti raskaammaksi muuttunut tunne katosi. Vuosien jälkeen se tuntui kauhistuttavalta, kuin oleellinen osa itsestäni olisi kuollut. Sitten maailman täytti uutisointi koronaviruksesta. Toivoin että näillä kahdella asialla olisi jokin yhteys, mutta nopeasti ymmärsin, että pandemialla olisi korkeintaan katalyyttinen vaikutus tapahtumiin. 

Toivon syvästi olevani vain hullu. Toivon sydämestäni että maailma ei ole menossa kohti sitä epätodennäköisyyttä, jonka mahdollisuudet vahvistuvat päivä päivältä. Toivon että Ukraina kestää. 

5 / 37 ( 8.59 - 16.03 )

Aurinko tekee kohta jo täyttä työpäivää täälläkin. Chilit on laitettu kasvamaan. Elämään pitäisi muodostaa normaali päiväjärjestys? 

Sanoivat että elämässä pitää kokeilla kaikkea. Päädyin sitten kokeilemaan valtion leivissä olemista. Onneksi vain harjoitteluasteella. Mutta on sekin jotain uutta, verrattuna tuohon yllä olevan kuvan työpisteeseen, jossa ei siinäkään ollut valittamista. Ihan itse suunnittelin ja rakensin, ainakin muistaakseni. Täytyy toivoa että tästä jäisi käteen muutakin kuin rasitusvammoja. 

Outoa miten työasioista on vaikea kirjoittaa. Suunnittelin että saisin vihdoin ajateltua ulos sitä, mitä olisin oikeasti elämässäni halunnut tehdä, jos sellaista nyt voi ikinä tietääkään. Ehkä sen tiedostaminen, etteivät oma fysiikka ja psyyke tule ikinä riittämään noihin hommiin niin että niistä saisi elantoa itselleen, tekee asiasta vielä liian karvaan. 

Piti vielä mainitsemani että Ylen Areenassa on vielä muutaman viikon katsottavissa Pet Shop Boys:n livekeikka vuodelta 2018 Royal Opera Housesta. Satuin näkemään tämän osittain uudenvuodenaattoyönä ja vaikken kokoonpanoa ole sen suuremmin kuunnellutkaan, yllättävän moni kappale kuulosti hyvinkin tutulta. Esityksen visuaalinen ilme ainakin miellytti omaa silmää. Soi tälläkin hetkellä taustalla. https://areena.yle.fi/1-50470531

2 / 14 ( 10.21 - 14.31 )

Olen taas päiväkausia kirjoitellut asioita blogiin. Tosin vain ajatuksen tasolla. Milloinkohan tulevaisuudessa ajatukset voisi siirtää tekstimuotoisiksi ilman kirjoittamisen tuskaa? 

Syksystä asti on mielessä pyörinyt aihe, josta kirjoittaminen on muodostunut jo lähes ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Oikeastaan lähdin viime kesänä töihin puolittain sillä ajatuksella, että voisin sanoittaa ja analysoida kokemaani verraten sitä yleisesti vallitseviin käsityksiin maataloustyöstä. Miksi alalle on niin vaikea saada kotimaista työvoimaa? 

En tiedä ovatko kokemukseni lopultakaan vertailukelpoisia edes alan sisällä. Miten voin puhua asiasta ilman, että asetan työnantajaani huonoon valoon, ilman että joudun yleistämään ja yksinkertaistamaan asioita liikaa? Olisiko kokemuksesta kirjoittamisessa lopulta mitään hyötyä kenellekään? 

Ainakin peruskunto kasvoi kesällä, jos ei muuta hyvää. Juoksin joulunpyhinä melko säännöllisesti, vaikka matkan ja vauhdin pitäminen kohtuudessa olikin vaikeaa. Tuntuu että jaksamista olisi vaikka kuinka pitkälle, mutta etenkin säärten lihaksilla on vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Onneksi viime vuosien kaltaisia penikkaongelmia ei ole vielä (kop kop) ilmennyt. Ehkä voisin tämän kevään aikana yrittää vihdoin päästä tämän vikalistani kanssa jonkin ammattilaisen käsittelyyn. Sunnuntaina, jos kuut tähdet ja hallitus ovat oikeissa asennoissa, jatkuvat balettitreenit. Alkuviikosta olisi täysikuu, hyvä syy kaivaa villasukat kaapista ja lähteä vaaranlaidalle juoksentelemaan. 

Jos viime vuosien kotona istumisesta ja läppärin näytön tuijottamisesta ei ole muuta hyötyä, niin koen ainakin puhutun englannin kielen ymmärtämiseni parantuneen huomattavasti. Ei tee enää pahaa katsoa elokuvia tai sarjoja ilman tekstityksiä, en edes eräänä päivänä huomannut, että tv:stä tulleessa  luontodokumentissa oli selostus englanniksi ja ilman tekstityksiä, ennen kun joku huomautti asiasta. Kiitos siis Youtube:lle ja kaikille jotka tekevät sinne asiallista sisältöä. Risuja ja muita vitsauksia kaikille asiattomuuksia levittäville. Ohessa kolme mainintaa kanavista, joita muiden muassa tulee seurattua: 

Sheepishly Me: https://www.youtube.com/c/SandiBrock Kanadalainen lammasfarmari, joka näinä päivinä saavutti puolen miljoonan seuraajan merkkipaalun. Ammatillisestikin mielenkiintoista sisältöä ja vastasyntyneitä karitsoita neljä kertaa vuodessa. Kykenisiköhän sitä itse jonakin päivää samaan?

Peter Santanello: https://www.youtube.com/c/PeterSantenello Amerikkalainen matkavloggaaja on ehkä hieman vähättelevä ilmaus. Ihailen miehen kykyä kulkea pitkin maailmaa ja kohdata ihmisiä kuin kaikille ystävällinen kultainennoutaja. 

Airforceproud95: https://www.youtube.com/user/Airforceproud95 Olkoon tämä kolmikon musta hevonen. Lentokonesimulaattoripelaamista ei niin vakavalla huumorilla. Olen jo supernintendon ajoista asti ollut mieluummin videopeleissä sivustaseuraaja, mutta en lakkaa ihastelemasta sitä yhteisöllisyyttä mitä nykyajan interaktiiviset pelit parhaimmillaan tarjoavat. 

51 / 355 ( 9.25 - 15.11 )

Kuten muuttolinnut, minäkin suuntaan talven pimeimmiksi päiviksi etelään. Auringonvalon aika ei tosin lisäänny tässä tapauksessa kuin muutamalla tunnilla. Onneksi päivä huomenna pitenee jo pohjoisessakin. 

Matkasin tällä kertaa itselleni poikkeuksellisesti metallilinnun siivillä. Finnair tarjosi kilpailukykyisimmän hinnan ja näinä aikoina tunnin lento tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta, kuin lähes kymmenen tuntia junassa tai kaksitoista bussissa. Olen pitänyt lentomatkustamisesta jo pienestä pitäen ja matkustanut lapsena yksinkin useita kertoja. Mieleenpainuvin on ollut varmaankin lento potkurikoneella melkoisessa talvimyrskyssä, kun lentoemot eivät meinanneet turbulenssin takia ehtiä edes tarjoilua hoitamaan ja laskeutumisvaiheessa kauhistuneita kiljahduksia kuului myös aikuisten matkustajien suusta. Minä nautin silloinkin kyydistä ikkunapaikallani siiven kohdalla, aivan kuten nytkin. Matka tosin sujui hyvinkin tasaisesti pienestä sivutuulen ravistelusta huolimatta, vaikka perämiehellä olikin selvästi kiire kotiin oletettavasti illan viimeiseltä lennolta, päätellen siitä millä vauhdilla lentoon lähdettiin ja maahan saavuttiin jarrut vinkuen. 

Auringonvalon lisäksi nautin täällä etelässä ollessa siitä, että majapaikka sijaitsee vain hieman sivussa EFHK:n 04/22-kiitoteiden nousu- ja laskureiteiltä, tosin sopivan kaukana melutasoon nähden. Mutta viime päivinä pohjoistuulen vallitessa on ollut mukava seurailla nousevia koneita ikkunasta ja bongailla niitä myös lenkkeillessä. Juoksuharrastukseni on ollut viime aikoina enemmän ja vähemmän tauolla johtuen ensin loukkaantumisista, sitten fyysisestä työstä ja viime aikoina useammista tanssitreeneistä viikossa, jotka tosin jäivät vuorostaan tauolle kiitos pandemian... On kuitenkin ollut mukava huomata että peruskunto on jopa entistä parempi ja täällä tasaisen maan alueella on ollut mukava juosta näin kylmiltäänkin. Ajattelin hyödyntää joulunpyhät lenkkeillen ja toivottavasti palata takaisin baletin pariin vuoden vaihteen jälkeen. 

Oikeastaan ajattelin alun perin kirjoittaa tänään onnellisuudesta. Niin pitkään kuin kykenen muistamaan, olen kokenut onnellisimmat hetket elämässäni istuessani jonkin liikkuvan kulkuvälineen kyydissä: on kyseessä ollut sitten hevonen, auto, juna tai lentokone. En osaa sanoittaa mistä tuo syvä onnellisuuden tunne oikein syntyy, mutta pahimpina ahdistuksen hetkinäkin olen nauttinut jopa kaupunkiliikenteen bussissa istumisesta. Hassua että kymmenen vuoden jälkeenkin muistan, miten koin lähes pakahduttavan onnellisuuden huipun bussissa Paciuksenkadun ja Tukholmankadun risteyksessä. Helsingissä asumisen hyvä puoli olikin se, että päivittäin sai matkustaa julkisissa kulkuvälineissä. Outoa, tiedän. 

Olenkin tässä yhdenlaista ikäkausikriisiä läpikäydessäni miettinyt, miksen ole hankkiutunut ammattiin, jossa saisi matkustaa mahdollisimman paljon. Nykyisistä opinnoistakin kun valmistutaan hyvinkin maahansidottuihin ammatteihin. Tosin bongasin erään kerran, että maatalouspuolellakin on hieman vastaava järjestö kuin lääkärit ilman rajoja...

Tämän postauksen kuva on otettu tekniikan museosta Helsingistä. Ei mitään havaintoa, mikä laite on kyseessä mutta muotokielessä oli jotain silmää miellyttävää. Kävin kyseisessä museossa viime viikolla ensimmäistä kertaa ja visiittiä saattoi kutsua miellyttäväksi ainakin kävijämäärän osalta nykyisessä tilanteessa. Paikalla oli nimittäin ainoastaan kaksi muuta kävijää, joista toinen oli taapero. Ehkä museo onkin suunnattu eniten lapsille ja nuorille, aikuisena olisi kaivannut enemmän selittäviä ja taustoittavia tekstejä esillä olleiden eri laitteiden yhteyteen. Museota kierrellessä huomasi kyllä, miten vähän sitä loppujen lopuksi ymmärtääkään sähköstä ja sähköteknisistä sovelluksista, vaikka ne ovatkin niin äärettömän oleellinen osa nykyistä jokapäiväistä elämää. Paha mieli reilusta tunnin vierailusta ei kuitenkaan jäänyt, koska oli torstai ja museon sisäänpääsyn hintana "maksa mitä haluat". 

48 / 337 ( 10.21 - 13.51 )

Synkkää, kovin synkkää. Muutenkin kuin auringonvalon puolesta, jota riittää häthätää kolmeksi tunniksi. Ylihuomiseksi on luvattu kolmekymmentä astetta pakkasta. 

Missä menee raja katu- ja kotikoiran välillä?

Nojatuolimatkan vähän lämpimämpiin maisemiin tarjosi tälläkin kertaa Yle Areena, josta vielä hyvän tovin on katsottavissa dokumenttielokuva Stray, suomennettuna Istanbulin koirat. Onkohan suomentaja miettinyt, minkälaisia mielleyhtymiä katsojille tulee, kun Syyriasta kotoisin olevia ja kadulla majailevia poikia kutsutaan periaatteessa koiriksi? Sillä yhtä paljon kuin koiria, dokumentti seuraa myös kadulla eläviä ihmisiä, joista toisia siedetään paremmin, toisia huonommin. 

Mielenkiintoista seurattavaa on sekä ihmisten suhtautuminen katukoiriin, että koirien suhtautuminen ihmisiin. Olen itse aikaisemmin suhtautunut kulkukoiriin suhteellisen neutraalisti, ystävällisille koirille olen ollut itsekin ystävällinen. Tietynlainen epävarmuus on kuitenkin astunut mukaan elämään, sen jälkeen kun egyptiläinen katunarttu upotti hampaansa kyselemättä kankkuuni, onneksi tosin ilman suurempia vammoja. Yllätyin tästä itsekin, koska useimmiten olen tullut kaikkien koirien kanssa toimeen ja nekin koirat, jotka eivät tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen, ovat omistajiensa hämmästykseksi tai kauhuksi olleet oikein ystävällisiä. Kauhistunut omistaja seurasi vierestä kun hänen metsästys/vetokoira/alkukantarotusekoituksensa hetken tutustumisen jälkeen oli haltioissaan puremassa minua leuasta ja nuolemassa kaulasta. Ei se kuulemma ikinä ollut kenellekään tehnyt niin.