Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, että Euroopassa käydään sotaa. Kuka olisi viisi vuotta sitten uskonut, että sotaa käyvän maan presidentti pitää motivaatiopuheen muille Euroopan maille Zoomissa? Elämme kummallisia aikoja, ihminen hyvä.
Odotan mielenkiinnolla vajaan parin viikon päästä olevaa sosiaalisen median koulutusta. Viimeiset kymmenen päivää ovat kyllä olleet mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, mihin some parhaimmillaan ja pahimmillaan taipuu. Uskon että sillä on ollut huomattavakin vaikutus siihen, ettei Euroopan mantereella ole tällä hetkellä sotaa käynyttä maata, jolla olisi nukkehallitus ja tie ainoastaan kohti sisällissotaa.
Helsingin sanomissa oli ihan asiallinen artikkeli Miksi synkkien uutisten imuun jää koukkuun? Psykoterapeutti kertoo, mihin merkkeihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos kännykkä on koko ajan kädessä. Olen kyllä huomannut itsessäni, että vaikka tunnetasolla tilanne on hallinnassa, fyysisesti ruumis käy kierroksilla. Nälkä ei pahemmin vaivaa. Kokemuksesta tiedän että tämän 10 - 12 päivää jaksaa pysyä hyvinkin toimintakykyisenä, sitten alkaa tulla vaikeuksia. Olen käyttänyt aikaani treenien ohella etsiessäni tietoa, minkälaisia ihmisiä Ukrainan johdossa tällä hetkellä on. Sinänsä ole hieman yllättynyt itsekin, ettei minkäänlainen politiikka tai poliittiset henkilöt ole olleet aiemmin kiinnostukseni kohteena ainakaan Suomessa. Yksi seurantaani jäänyt on Олексій Арестович (Alexey Arestovych), jonka samettisen pehmeällä äänellä kerrottuja videopäivityksiä kuuntelen yhtä mielelläni kuin lentoliikennettä, vaikken ymmärräkään kuin sanan sieltä, toisen täältä. Onneksi kirjoitettua tekstiä on kuitenkin nykypäivänä niin äärimmäisen helppoa kääntää. Edellä mainittu on hakutulosten perusteella opiskellut jossain vaiheessa psykologiaa ja harrastanut yllätys yllätys: näyttelemistä.
Ihan samanlaista esiintymistä kameroiden edessä en nähnyt eilen Suomen presidentiltä Amerikan mantereella. Pitää kyllä kutenkin kehua Salen puhujanlahjoja, onnistui sanomaan paljon sanomatta mitään. Itselleni ehkä sanoja tärkeämpää oli kuitenkin kehonkieli, ellei sekin sitten tarkoituksellisesti kertonut väärää informaatiota. Että Suomeen ei kohdistu tällä hetkellä uhkaa. Että nyt pitäisi vaan pyrkiä välttämään kaikkia virheen mahdollisuuksia... Virheet ovat aina todennäköisiä. Monen pienen ja merkityksettömän virheen johtaessa aina vain toiseen virheeseen, voi lopputulos olla katastrofaalinen. Siihen olen alkanut henkisesti valmistautua. Tai viimeistellä sitä valmistautumista, mitä olen vuosien aikana tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti