Yössä ei enää ole pimeää hetkeä. Pakkasia vielä riittää. Kaikenlaisia lintuja on ilmaantunut taivaalle.
Tämä on pieni tarina siitä, milloin olen tuntenut itseni onnelliseksi töissä.
12 päivää. 10-16 tuntia töitä vuorokaudessa. Fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavaa, ei säännöllisiä taukoja. Lepääminen mahdollista ainoastaan ulkona. Energiaa ja juomakelpoista vettä saatavissa rajoitetusti. Johdettavana kahdella kielellä tiimi vapaaehtoisia. Koordinoitavana useamman muun toimijan saapuminen paikalle. Jatkuvaa prosessin arviointia ja tilanteeseen mukautumista. Onnettomuus- ja epävarmuustekijöiden hallintaa (pieni kaasuräjähdys poltti toisen käteni kyynärpäähän asti, mutten antanut sen hidastaa).
Mahdollisuuksia käyttää luovuutta. Yhteisen päämäärän jota kohti pyritään yhdessä. Onnistumisen kokemuksia. Parasta kaikessa oli, että rahallinen arvoni tehtyä työtuntia kohti oli korkeintaan joitakin kymmeniä senttejä euroissa.
14 päivän jälkeen kuulin että turvallisuudesta vastaavalla taholla oli ongelmia. Lupauduin auttamaan. Vaikka muistikuvani tuolta ajalta ovatkin rikkinäisiä, mieleen on jäänyt kuinka henkilö jonka vapautin vuorosta, kertoi tehneensä töitä yhtäjaksoisesti 12 tuntia. Vastasin hänelle olleeni täällä kaksi viikkoa. Vuoroni loppupuolella minun oli pysyttävä jatkuvasti liikkeessä, koska pysähtyessäni nukahdin tahtomattani. Edellä kirjoitetun jälkeen taisin nukkua vuorokauden ja palasin sitten takaisin 8-16 -arkeen. Lopputulos ei ollut kovin onnellinen.
En ole ikinä kokenut vastaavaa onnellisuutta sellaisessa työssä, jota voitaneen pitää yhteiskunnallisesti normaalina. Nine-to-five. Olen yrittänyt. En ole keksinyt, missä reaalimaailman toimenkuvassa tällaisista ominaisuuksista olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ehkä olen keksinyt, mutta mahdollisuudet muodostuvat esteeksi. Tavallinen arki on tappavan tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti