Suomi 100 -juhlinta on saavuttanut kliimaksinsa. Itse vietin illan työstäen opintopäiväkirjaa. Olkoon tämä osanottoni aiheelle, koska kyllähän tuota nuorten miesten laulua enemmän kuin mielellään kuulee.
Osan illasta tosin uhrasin pääkaupungin tapahtumille seuraamalla Yle Kioskin Facebook-sivujen kautta tapahtunutta, Jaakko Keson luotsaamaa livelähetystä Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, vastamielenosoittajien ja 612-kulkueen tapahtumista. Sinällään hienoa että tällaisellekin journalismille annetaan sijaa ja muualtakin suomesta saattaa seurata, kuinka maa Helsingissä makaa ilman vaaraa joutua pidätetyksi. On ollut mielenkiintoista seurata, miten median nimitykset näille kolmelle tapahtumalle ovat vaihdelleet kuluneen viikon aikana. Surullisinta kuitenkin on, että median mässäily keskittyy linnan pukujuhlien lisäksi siihen, miten kansan äärilaitojen esitellään huutelevan toisiaan vastaan. Mihin jäi yläluokan kritisointi?
Nämä ajat ovat taas oivallisia pohtimiseen, miten koen itseni juurettomaksi Suomessakin. Minulla ei ole fyysistä rakennusta, jota kutsua kodiksi. Ei kaupunkia, jota kutsua kotikaupungiksi. Ei kieltä, joka yhdistäisi minut johonkin henkiseen paikkaan. Ei kotiseudun kansallispukua, johon pukeutua. Ei perinteitä, joita noudattaa ja välittää jälkipolville. Ei suvun muodostamaa turvaverkkoa.
Minulla on vain itseni. Niinhän tämä yhteiskunta tänä päivänä haluaa.
 |
| Tämän kylän Barad-Dûr |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti