2 / 12 ( 10.29 - 14.22 )

Kun miettii että voisi lähteä lenkille. Kun katsoo ikkunasta ulos vaakatasossa lentävään räntäsateeseen. Kun miettii vielä toistamiseenkin. 

Ei pelottanut ollenkaan

Algoritmi tarjoili minulle tänään Facebook-mainoksena mahdollisuutta osallistua kurssille, jolla opetellaan ampumaan rynnäkkökiväärillä. Muutama päivä sitten hakiessani kahdella eri hakukoneella termiä "irrationaalinen pelko", oli molempien ensimmäisissä hakutuloksissa linkki samaan mielipidekirjoitukseen eri media-alustoilta. Kyseiset julkaisut löytyvät otsikolla Irrationaalinen Venäjän pelko – Suomen syöksykierteen perimmäinen syy. Luettuani tekstin läpi oli heti kaadettava korvasta sisään annos Finlandiaa (PVVMSK). Miksi algoritmini tarjoilee minulle asioita, joita en todellakaan halua nähdä. Onko se rikki? 

Vai tunteeko se minut jo paremmin kuin minä itse itseni? Varhaisin tunnistamani irrationaalinen pelko nimittäin kohdistui venäläisiin, ei toki kaikkiin kadulla vastaantuleviin vaan niihin ryssiin, jotka murtautuvat yön pimeydessä sisälle taloon ja tappavat. Tähän väliin kerrottakoon, että vanhempieni syntymäkodeista on venäjän rajalle matkaa linnuntietä toisesta 7 km, toisesta 12 km ja toisten isovanhempieni talon kivijalka lienee edelleen yli sata kilometriä nykyisen venäjän puolella. Olen ollut hädintuskin kouluikäinen kun muistan maanneeni lukemattomat kerrat säkkipimeässä yössä hereillä, kuunnelleeni kaikkia talosta kantautuvia ääniä ja todistelleeni hiljaa mielessäni, että pelkoni on turhaa. Kukaan ei hyökkää. Ei ole vielä kovinkaan kauaa aikaa siitä hetkestä, kun uskalsin vihdoin itärajan läheisyydessä nukkua talossa ikkunaverhot ja ovet auki ilman tuota irrationaalista pelkoa. Ihmismielen toiminta jaksaa aina kummastuttaa. 

Teini-ikäisenä ymmärsin, etten lopulta pelännyt ajatusta venäläisistä partisaaneista, vaan määräkohteisen pelkoni taustalla oli eksistentiaalinen kuolemanpelko. Vaikka olenkin suomen kielen säilyttämisen kannalla, tuntuisi suuhun sopivammalta käyttää anglismia irrationaalisesta pelosta. Ahdistus oman olemassaolon ja tietoisuuden päättymisestä lienee vääjäämättömyydessään järjettömin pelon kohde. Kehittymässä olevalle mielelle se oli kuitenkin lähes mahdoton käsiteltävä, enkä varmaan ikinä unohda muistoa siitä pakokauhusta, jonka tämän todellisuuden muotoutuminen tajuntaan aiheutti. 

Koska en ole ikinä voinut kumota lopullisen tietoisuuden katoamisen todennäköisyyttä uskonnollisella selityksellä ylösnousemuksesta tai jälleensyntymästä, jouduin opettamaan mieleni pääsemään yli pakokauhusta ja pelosta, joka pahimmillaan sai minut lähes tahdottomasti aiheuttamaan itselleni fyysistä kipua. Jos en tietoisesti pyrkinyt hallitsemaan ajatuskulkua, päädyin lopulta tilanteeseen jossa psyyken sietokyky tuntui tulevan vastaan. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta ehkä häiriön takia kohtauksesta seuraavaan räpsähtäen siirtyvä filminauha osuisi lähimmäksi. Vaikka tunne oli hyvin epämiellyttävä, päädyin kuitenkin jossain vaiheessa kokeilemaan, kuinka monta kertaa peräjälkeen saan mieleni jättämään nuo pari ruutua tai sekuntia tietoisuudessa välistä. 

Toinen tapa lähestyä asiaa oli jakaa ajatuksen käsittely puhtaasti teoreettiseen älylliseen näkökulmaan ja tunnemieleen. Vuosien kuluessa onnistuin yhä laajemmin työstämään ajatusta kuolemasta järjellisen mielen näkökulmasta ja hallitsemaan aiheutuneita tunnereaktioita. Lopulta olin hyvin lähellä tilannetta, että ajatusta pystyi käsittelemään neutraalisti ilman fyysisiä tai psyykkisiä reaktioita, vaikka taustalla ollut pelkoreaktio ei ikinä täysin kadonnutkaan. 

Muutama vuosi sitten heräsin elämäni tähän asti tuskallisimpiin yrityksiin saada imettyä happea keuhkoihin. Muuten muistikuvat tuosta hetkestä ovat pirstaleisia. Järjetöntä fyysistä pakokauhua. Mieli joka ei kyennyt ymmärtämään, mitä oli juuri tapahtunut. Olin herännyt unesta jossa kuolin. 

Kuukausia tuon jälkeen pystyin palauttamaan unen tapahtumat mieleeni täysin selkeästi. Uni oli hyvin rauhallinen, seurasin ilman pelon tunnetta, kuinka fysiikkani hitaasti lamaantui ja lopulta tietoisuus alkoi hiljalleen hajaantua. Sydämen pysähtymisen jälkeen taju omasta itsestä oli vielä lyhyen hetken olemassa, kunnes kaikki katosi. Tuon unen jälkeen en ole enää pelännyt kuolemaa, ajatusta itseni katoamisesta tai kaiken lopullisesta olemattomuudesta. Aluksi pitkään mukana kulkeneen pelon tunteen poissaolo tuntui jopa oudolta. En tiedä ovatko tällaiset kokemukset täysin tavallisia ihmismielelle, mutta omakohtaisesti se jaksaa yhä edelleen hämmästyttää. 

Tämä oli vain yksinäisen pienen mielen kokemuksia suurista tunteista. Tarina kuolemanpelon käsittelystä. Todistettavasti myös pahasta russofobiastakin voi siis päästä eroon. 

Kaunis suomalainen hoidettu metsämaisema