Juuri kun olin ryhtymässä kirjoittamaan tätä, ovikello soi. Naapuri tuli kysymään kahville. Kieltäydyin vaikka olisi ehkä pitänyt mennä, noista yli yhdeksänkymppisistä kun ei tiedä, milloin kahvikuppi on viimeinen.
Välillä sitä pysähtyy miettimään, mikähän algoritmi elämässä tuottaa sisältöä. Jokin internetin algoritmeista toi eteen ensin artikkelin aiheeseen liittyen ja muutaman päivän päästä Areenaan ilmestyi sopiva dokumentti. Etenkin jälkimmäistä voin suositella, Louis Theroux vain paranee vanhetessaan.
Muistelen että ensimmäisen kerran algoritmi toi eteeni jutun Eino-pojasta hänen äitinsä näkökulmasta jossain geneerisessä naistenlehdessä, siis sellaisessa selluloosaversiossa. Seuraavan kerran Internet johdatteli minut Ilta-Sanomien artikkeliin. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005010252.html
Viimeistään tuosta edellä linkitetystä artikkelista lähtien olen ollut sitä mieltä, että eutanasia olisi sallittava hoitokeino myös Homo sapiensille. Ymmärrän toisaalta aiheen monikantaisuuden, kaikki eivät usko siihen, että rajoja voidaan vetää. Toki joinain aikoina on tämänkin asian suhteen taatusti käyty ääripäissä, mutta itse uskon siihen että laji on kehittynyt jo tarpeeksi humaanimpaan suuntaan.
Vastikään aihe taas nousi esille Al-Jazeeran uutisten joukosta. https://www.aljazeera.com/features/2021/8/8/death-doulas-and-end-of-life-rights-the-debate-on-assisted-dying Ehkä jopa hieman yllätyin median linjasta julkaista artikkeli, toisaalta omassa katsantokannassani on varmasti hyvinkin länsimaisvaikutteinen näkökulma.
Sopivasti muutama päivä tuon jälkeen Yle Areenaan ilmestyi Theroux ja oikeus kuolla.
Tunsin samaistumista liikuntarajoitteisen naisen kanssa. Fyysisyyden tuoman mielihyvän todennäköinen menetys olisi itselleni varmasti kriittinen piste. Jollekulle toiselle se ei välttämättä olisi niin merkittävää. Myös tunne mielen rappeutumisesta tulee taatusti olemaan tuskallista, jos osa itsetunnosta muodostuu uskosta oman psyykkisen kapasiteettinsa mahdollisuuksiin.
Eutanasian sallimisen ja palliatiivisen hoidon jatkuva kehittämisen ei pitäisi olla ristiriidassa keskenään, vaan niiden pitäisi olla molempien mahdollisuuksia. Siinä pisteessä kun mahdollisuuksista yhteiskunnassa tulee negatiivisia arvoja, olisi ehkä syytä pysähtyä miettimään missä on menty vikaan.
Vanhuus ja raihnaisuus ei tule kello kaulassa. Talvella olisi ollut tarjolla poron teurastus- ja käsittelykurssi, mutten uskaltanut ilmoittautua, kun en tiedä pysyykö siinä hetkessä veitsi hetkeäkään kädessä. Kerintätreeniäkään ei voine kysellä. Kymmenen vuoden takaiset ranneoireet ovat täällä entistä ikävämpinä.
