Kuten muuttolinnut, minäkin suuntaan talven pimeimmiksi päiviksi etelään. Auringonvalon aika ei tosin lisäänny tässä tapauksessa kuin muutamalla tunnilla. Onneksi päivä huomenna pitenee jo pohjoisessakin.
Matkasin tällä kertaa itselleni poikkeuksellisesti metallilinnun siivillä. Finnair tarjosi kilpailukykyisimmän hinnan ja näinä aikoina tunnin lento tuntui huomattavasti mukavammalta vaihtoehdolta, kuin lähes kymmenen tuntia junassa tai kaksitoista bussissa. Olen pitänyt lentomatkustamisesta jo pienestä pitäen ja matkustanut lapsena yksinkin useita kertoja. Mieleenpainuvin on ollut varmaankin lento potkurikoneella melkoisessa talvimyrskyssä, kun lentoemot eivät meinanneet turbulenssin takia ehtiä edes tarjoilua hoitamaan ja laskeutumisvaiheessa kauhistuneita kiljahduksia kuului myös aikuisten matkustajien suusta. Minä nautin silloinkin kyydistä ikkunapaikallani siiven kohdalla, aivan kuten nytkin. Matka tosin sujui hyvinkin tasaisesti pienestä sivutuulen ravistelusta huolimatta, vaikka perämiehellä olikin selvästi kiire kotiin oletettavasti illan viimeiseltä lennolta, päätellen siitä millä vauhdilla lentoon lähdettiin ja maahan saavuttiin jarrut vinkuen.
Auringonvalon lisäksi nautin täällä etelässä ollessa siitä, että majapaikka sijaitsee vain hieman sivussa EFHK:n 04/22-kiitoteiden nousu- ja laskureiteiltä, tosin sopivan kaukana melutasoon nähden. Mutta viime päivinä pohjoistuulen vallitessa on ollut mukava seurailla nousevia koneita ikkunasta ja bongailla niitä myös lenkkeillessä. Juoksuharrastukseni on ollut viime aikoina enemmän ja vähemmän tauolla johtuen ensin loukkaantumisista, sitten fyysisestä työstä ja viime aikoina useammista tanssitreeneistä viikossa, jotka tosin jäivät vuorostaan tauolle kiitos pandemian... On kuitenkin ollut mukava huomata että peruskunto on jopa entistä parempi ja täällä tasaisen maan alueella on ollut mukava juosta näin kylmiltäänkin. Ajattelin hyödyntää joulunpyhät lenkkeillen ja toivottavasti palata takaisin baletin pariin vuoden vaihteen jälkeen.
Oikeastaan ajattelin alun perin kirjoittaa tänään onnellisuudesta. Niin pitkään kuin kykenen muistamaan, olen kokenut onnellisimmat hetket elämässäni istuessani jonkin liikkuvan kulkuvälineen kyydissä: on kyseessä ollut sitten hevonen, auto, juna tai lentokone. En osaa sanoittaa mistä tuo syvä onnellisuuden tunne oikein syntyy, mutta pahimpina ahdistuksen hetkinäkin olen nauttinut jopa kaupunkiliikenteen bussissa istumisesta. Hassua että kymmenen vuoden jälkeenkin muistan, miten koin lähes pakahduttavan onnellisuuden huipun bussissa Paciuksenkadun ja Tukholmankadun risteyksessä. Helsingissä asumisen hyvä puoli olikin se, että päivittäin sai matkustaa julkisissa kulkuvälineissä. Outoa, tiedän.
Olenkin tässä yhdenlaista ikäkausikriisiä läpikäydessäni miettinyt, miksen ole hankkiutunut ammattiin, jossa saisi matkustaa mahdollisimman paljon. Nykyisistä opinnoistakin kun valmistutaan hyvinkin maahansidottuihin ammatteihin. Tosin bongasin erään kerran, että maatalouspuolellakin on hieman vastaava järjestö kuin lääkärit ilman rajoja...
Tämän postauksen kuva on otettu tekniikan museosta Helsingistä. Ei mitään havaintoa, mikä laite on kyseessä mutta muotokielessä oli jotain silmää miellyttävää. Kävin kyseisessä museossa viime viikolla ensimmäistä kertaa ja visiittiä saattoi kutsua miellyttäväksi ainakin kävijämäärän osalta nykyisessä tilanteessa. Paikalla oli nimittäin ainoastaan kaksi muuta kävijää, joista toinen oli taapero. Ehkä museo onkin suunnattu eniten lapsille ja nuorille, aikuisena olisi kaivannut enemmän selittäviä ja taustoittavia tekstejä esillä olleiden eri laitteiden yhteyteen. Museota kierrellessä huomasi kyllä, miten vähän sitä loppujen lopuksi ymmärtääkään sähköstä ja sähköteknisistä sovelluksista, vaikka ne ovatkin niin äärettömän oleellinen osa nykyistä jokapäiväistä elämää. Paha mieli reilusta tunnin vierailusta ei kuitenkaan jäänyt, koska oli torstai ja museon sisäänpääsyn hintana "maksa mitä haluat".
