Näinä päivinä tuntuu entistä vaikeammalta sanoa mitään.
Työteho on kärsinyt huomattavasti torstaiaamusta lähtien. Toisella silmällä on tullut seurattua liveuutislähetystä päivänpolttavasta puheenaiheesta. Onneksi virallisista dokumenteistakin löytyy välillä ylläolevan kaltaisia heittoja, jotka saavat suupielet hetkeksi hymyyn.
Kun kaikki isovanhemmat ovat aikanaan joutuneet lähtemään rintamalle tai evakkoon, on epäluulo itänaapuria vastaan istutettu jo ennen syntymää. Muistan seuranneeni Ukrainan tilannetta vuonna 2014 ja sen jälkeenkin tarkalla silmällä, vaikka kotimaiset medialähteet ja sosiaalinen media sen melko nopeasti tuntuivat unohtavan. Tilanne ei tullut itselleni yllätyksenä.
En tiedä miten hulluus pitäisi määritellä. Tai ehkä tiedänkin: se on mielentila jossa uskotaan niin vahvasti omiin harhoihin, että hyökätään viattomien ihmisten kimppuun.
Oma hulluuteni on ihmisten onneksi toisenlaista. Niin pitkään kuin muistan, pian kaksikymmentä vuotta taaksepäin, minulla on ollut tunne että jotain suurta ja jotain pahaa tulee tapahtumaan. Nuorempana en osannut tarkemmin määritellä, mitä tuo tunne tarkoitti tai miten se pitäisi sanoittaa. Iän karttuessa se alkoi selkiintyä. Viime päivin olen usein muistellut sitä hetkeä keväällä 2019, kun istuin keittiön pöydän ääressä, katsellen joen yli Ruotsin puolelle ja ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin ääneen, että olemme menossa kohti sotaa.
Syksyllä 2019 huomasin muutoksen. Ehkä muutaman päivän aikana tuo jatkuvasti raskaammaksi muuttunut tunne katosi. Vuosien jälkeen se tuntui kauhistuttavalta, kuin oleellinen osa itsestäni olisi kuollut. Sitten maailman täytti uutisointi koronaviruksesta. Toivoin että näillä kahdella asialla olisi jokin yhteys, mutta nopeasti ymmärsin, että pandemialla olisi korkeintaan katalyyttinen vaikutus tapahtumiin.
Toivon syvästi olevani vain hullu. Toivon sydämestäni että maailma ei ole menossa kohti sitä epätodennäköisyyttä, jonka mahdollisuudet vahvistuvat päivä päivältä. Toivon että Ukraina kestää.
Mulle on tullut entistä enemmän sellainen tunne, että tekee mieli vain tunkea pää pensaaseen ja elää omassa kuplassa eikä seurata uutisia ollenkaan. Harmillisesti samassa taloudessa asuu yksi uutisfriikki, jolla huutaa paraikaakin kansainvälinen uutiskanava, joka uutisoi tiedät kyllä mistä. Saa nähdä, mitä vielä tuleman pitää. Toivottavasti tapahtuu jokin ihme, ja sota loppuu pian.
VastaaPoistaJossain kultaisella keskitiellähän tämänkin asian suhteen pitäisi kulkea.
Poista