15.2.21

7 / 46 ( 8.24 - 16.38 )

Puhelimen kuvagalleriaan on viimeisen kuukauden aikana päätynyt vain chilejä. Tämä vuosia vanha kuva tuli vastaan kansioita selaillessa. Yllättävän vaikeaa loppujenlopuksi löytää julkaisualustaa pystysuuntaiselle laajakuvaformaatille.


Haluan vihdoin pois mielestäni vaeltamasta tuon kirjoitusidean, joka on edennyt hidasta matkaansa jo kuukausikaupalla. On jotensakin vaikeaa keskittyä ajatusten sanoittamiseen, kun niitä on pitkään vain pyöritellyt abstraktina asiana mielen syövereissä. Mietiskelin aiemmin työstä ja sen tekemisen liittyvistä paikoista kirjoittamista. En ole vieläkään tullut johtopäätökseen, kiinnostaako asia loppujen lopuksi ketään ulkopuolista. Onko asiasta kertominen vähän kuin miesten armeijatarinat?

Aion kirjoittaa aivan ensimmäisestä sekä viimeisimmästä työstäni. Väliä näillä hetkillä on parikymmentä vuotta. Periaatteessa kumpikaan ei ole ollut mikään virallinen työ, jos asiaa byrokraattiselta näkökulmalta katsotaan. Ehkä sattumalta molemmat niistä liittyvät tapahtumiin ja vielä tarkemmin tapahtumien ruokahuoltoon. Molempiin liittyy jollain tavalla isoäitini. 

Ensimmäinen muistikuvani työtehtävästä jonka suorittaminen oli minun vastuullani, on suviseuroista 90-luvun loppupuolelta. En ollut silloin, enkä tunnusta vieläkään vanhoillislestadiolaista uskoa, mutta suviseuroilla kävin nuorempana useamman kerran. Suurin syy tosin oli että siellä pääsin tekemään töitä, vapaaehtoisena kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Tuona vuona mummini oli työvuorossa keittiössä ja jostain syystä minun työkseni tuli pitää huolta keittiön työntekijöille osoitetun wc:n avaimesta. Koska työntekijöitä oli paljon ja vaihtuvuus vuoroissa suurta, aina oli myös joku joka ei tiennyt tämän wc:n sijaintia hieman kauempana keittiöteltoista. Niinpä sain toimia myös oppaana jos suullisesti kerrotut ohjeet eivät olleet tarpeeksi selkeät. Muistaakseni olin tässä toimessa useampana päivänä. Ikää minulla oli tuolloin alle kymmenen vuotta. Muistan että tuntui hyvältä tehdä jotain, jolla oli merkitys - vaikkakin pieni. 

Joudun hieman valehtelemaan jos puhun viimeisimmästä työstäni, koska tein määräaikaisen työsopimukseni loppuun vielä tapahtuman jälkeen, mutta jotenkin mielessäni tästä tapahtumasta on tullut se, joka jäi viimeiseksi ennen romahdusta. Jos asian tiivistäisi mahdollisimman lyhyesti, voisi sanoa kyseessä olleen ulkoilmatapahtuman, jossa valmistetiin 1500 annosta ruokaa 11 päivän aikana, ilman juoksevaa vettä, jatkuvaa sähkönsaantia tai stabiileja olosuhteita. Minut valtuutettiin tehtävään vain paria kuukautta aiemmin, olin pääosin yksin vastuussa ja mummini menehtyi pari viikkoa ennen tapahtuman alkua. Hautajaiset osuivat päällekkäin enkä näin ollen katsonut voivani osallistua niihin. 

Tuon parin viikon jakson aikana tein keskiarvoisesti 16 tunnin työpäivää. Painoni tippui useita kiloja, koska en missään välissä malttanut pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa keskittyäkseni syömiseen. Käveltyjä kilometrejä tuli päivittäin useita ihan vain toiminta-alueen koosta johtuen. Käytössä olleet laitteet olivat enemmän ja vähemmän epäkuntoisia, pahimpana ehkä vuotava kaasuhella, jonka aiheuttama pieni kaasuräjähdys poltti toisesta kädestäni kaikki ihokarvat. Onneksi tämä tapahtui minulle eikä kenellekään vapaaehtoiselle, joita ilman koko hommasta ei olisi tullut yhtään mitään. 

Kun tarkastelen tapahtunutta rationaalisesti, paljon olisi voinut tehdä vielä paremminkin. En anna itselleni lupaa olla tyytyväinen, vaikka jälkikäteen sainkin kuulla toiminnastani lähes pelkästään positiivista palautetta. Lähtisinkö samaan uudelleen? Olin jo paljon aiemmin sanonut ääneen, etten ikinä enää ottaisi tuota työtä hoidettavakseni. 

Kummallisinta jälkeen päin mietittynä on, että muistan suuriman osan tuosta ajasta olleeni jokseenkin onnellinen. En edes muista milloin olisin kokenut samanlaisia tunteita tavallisessa arjessa. Miksi minun pitää ajaa itseni äärimmäisyyksiin, että koen hyvää oloa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti