Nyt on virallisesti valkeus pimeää pidempi Helsingissäkin. +7 asteen päivälämpötila muistutti jo kovasti juhannusta. Luntakaan ei ole enää kuin reilut puoli metriä.
Kuinka kolme viikkoa aktiivista sodankäyntiä muuttaa ihmisen kasvoja? Kun muutos näkyy ainakin omaan silmääni jo Presidentti Zelenskystäkin, joka näyttelijänä kykenee varmasti hallitsemaan myös ilmeitään, on helppo kuvitella sama muutos tavallisen kansalaisen tai sotilaan kasvoilla. Kuvat on kaapattu Facebookissa julkaistuilta videoilta juuri sen hetken jälkeen, kun presidentti on päättänyt puheensa sanoessaan слава україні. Sotaa käytyjen päivien lukumäärä vasemmassa ylänurkassa.
Lyhyesti vanhoja linkkejä ennen syvällisempiä tunnustuksia: Kaikki arviot eivät vanhene ihan yhtä hyvin, eivätkä yhtä nopeasti.
Jyväskylän yliopiston tiedusteluanalyysin opettaja ei usko Venäjän hyökkäävän Ukrainaan: "Joukkojen liikkeitä Ukrainan rajalla on turha seurata" (Yle, 18.2.2022)
Полноценная война с Россией начнется через пару лет - Алексей Арестович (Апостроф TV, 18.3.2019) Sama video englanninkielisillä tekstityksillä, jotka mukailevat YouTuben omaa konekäännöstä, mutta ovat hieman ymmärrettävämmät. Nopealla tarkastuksella todennäköisesti ainakin ajankohdaltaan aito taltiointi.
---
Palatakseni kasvoihin. Olen niin pitkään kun muistan kokenut ihmisten kasvot ja etenkin silmät mielenkiintoisina. Tarkemmin ehkä sen, mitä ihmiset kasvoillaan voivat viestiä, etenkin jos se eroaa siitä miten henkilö viestii verbaalisesti. Tässä maailmanajassa onkin hienoa, että erilaisten ihmisten puhuvia päitä voi katsella älylaitteen ruudulta. Minulla on uskoakseni paha tapa oikeassa elämässä tuijottaa keskustelukumppania turhankin syväluotaavasti ja huomaan tämän itse yleensä vasta siinä vaiheessa, kun toinen etsii jo katsellaan pakoreittiä huoneesta. Omasta mielestäni tästä mielenkiinnonkohteesta tekee kuitenkin kummallisen se, että koen olevani todella pahasti kasvosokea.
Minulle on tosin sanottu, että kokemani kasvosokeus johtuu vain siitä, etten keskity ihmisiin tarpeeksi. Tämän sanoi minulle ihminen, jonka kanssa olin asunut samassa talossa pari vuotta, sen jälkeen kun olin hukannut hänet ruokakauppaan, koska hän oli riisunut takkinsa huomaamattani enkä heti tunnistanut hänen yllään ollutta paitaa. Jompi kumpi meistä on varmaankin oikeassa.
Huomasin jo melko nuorena, että jokin itsessäni on ehkä eri palikoista kasattu, kun yön pimeinä tunteina mietiskelin, että jos minun pitäisi viranomaiselle kuvailla vanhempieni kasvonpiirteet, en onnistuisi siinä. Palaset loksahtelivat paikoilleen: Miksi lapsena aina sekoitin vanhempieni sisarukset keskenään ja kannoin tavarat kaupassa muiden ihmisten ostoskärryihin. Sain itselleni koottua selityksen näistä mieleen jääneistä noloista tilanteista. Olisi mielenkiintoista tietää, voiko jo varhaislapsuudessa ilmennyt todella huono näkökyky vaikuttaa tähän jotenkin?
Aiemmin blogissa mainitsin töistä joita todella haluaisin elämässäni tehdä, mutta joihin en oman arvioni mukaan kykene, ainakaan niin hyvin kun haluaisin. Edellä kirjoitetun valossa yksi näistä töistä on järjestyksenvalvonta. Vaikka liikenteenohjaus ja laukkujen penkominen festareiden porteilla lasketaan samaan kategoriaan, eikä kasvosokeudesta ole näiden tehtävien suorittamisessa mitään haittaa, itseäni kuitenkin kiinnostavat eniten esimerkiksi kulkureittien ja alueiden valvonta. Kiireinen lavamanageri ei arvosta, jos viidennentoista kerran samana päivänä pyydän häntä esittämään kulkulupansa. Itsekin olen arvostanut sitä, että järjestyksenvalvojat päästävät minut suuremmin hidastamatta menemään sen jälkeen, kun olen kerran esittänyt kulkulupani.
Koska en itse muista oleellisia ihmisiä kasvojen perusteella, olen opetellut työtehtävissä muistamaan nopeasti ihmisten äänen, olemuksen, kävelytyylin, asusteet ja vaatteet. Vapaa-ajalla käytän sitten valokuvamuistia, joka useimmiten auttaa tunnistamaan ihmisiä, muttei kuitenkaan toimi kaikkien kohdalla. Kiero mieli.
Toiset - harrastuksesta oikeaksi työksi - haittaavat tekijät ovat fysiikka ja jossain määrinen henkinen kantti. Molempia tosin voisi varmaankin kehittää johonkin pisteeseen, pois lukien vertikaalinen etäisyys varpaista päälakeen. Tiedostan ettei minusta ainakaan tällä hetkellä, ilman varsinaista treeniä, ole fyysistä vastusta jos ihminen päättää käydä päälle. Kerran olen joutunut tätä katselemaan sivusta, kun humalainen asiakas päätti kävellä työparini yli. En osannut edes olla avuksi.
Aion silti jatkossakin tehdä JV:n hommia kun tilaisuuksia tulee. Haikealta kuitenkin tuntuu että etenemismahdollisuudet tälläkin uralla ovat rajoitetut, kun mielenkiinto olisi mahdollisesti jopa jossain henkilösuojauksen tasolla. Toinen vastaava mielenkiinnon kohde olisikin sitten psykologia... Siitäkään tuskin tulee ikinä uraa urkenemaan.
Jk. Arvostan äärimmäisen paljon ihmisiä, jotka tulevat tervehtimään perinteisen "hei Uniomena, mitä kuuluu" sijaan "hei, nähtiin viimeksi siellä ja siellä, puhuttiin siitä ja siitä". Parasta on jos he vielä kertovat nimensä, kun tuppaan välillä lähestulkoon unohtamaan omanikin.
.JPG)
